Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Hetken on ollut blogitaukoa ilmasssa. Kirjojen lukemista en suinkaan ole lopettanut, vaan jotenkin niistä kirjoittaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että voisi jotain tekstiä saadakin aikaiseksi, vaikken silti ole varma, mitä tästä oikeastaan edes sanoisin. Tyynnyttelen itseni ajatuksella, että kirjoitan tätä itselleni, joten postauksellahan ei tarvitse edes olla sanomaa. Piristävä ajatus. Teos itsessään oli hyvin miellyttävää vaihtelua! Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta teoksen Ole luonani aina, ja vaikka siitä ei ole arvostelua täällä blogissa, voin sanoa pitäneeni siitä erittäin paljon. Jopa niin paljon, että harkitsen lukevani sen uudelleen lähiaikoina ja ostinpa sen hyvälle hippiystävälleni myös joululahjaksi!

Alkuun Ishiguron esikoisteos vaikutti vähän "turhalta". En oikein saanut ideasta otetta, enkä nähnyt siinä sitä paljon puhuttua sanomaa, jota itsekin postauksen alussa stressasin. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kerronta on sujuvaa ja mukavaa, tapahtumat etenevät ja ilmapiiri pysyy mielenkiintoisena. Teos tapahtuu kahdessa eri ajassa, nykyajassa Etsuko asuu Englannissa ja hänen tyttärensä Keiko on juuri tappanut itsensä. Tämä tuo muistoja, joiden mukana palaillaan sitten Etsukon menneisyyteen ja Nagasakissa vietettyyn aikaan, sekä tutustutaan vanhaan ystävään Sachikoon ja hänen tyttäreensä Marikoon. Juttuja tapahtuu ja arkipäivien elämää seuraillaan. Koko ajan on kuitenkin selvää, että kaikki ei ole hyvin. Joku Sachikossa ja Marikossa häiritsee, ja muistuttaapa tarina paikoittain jopa kauhukirjaa! Sinne asti ei kuitenkaan ikinä päästä. Tarina loppuu samalla lailla kuin alkoikin, eli tyhjään.

Tästä luultavasti voisi herätä kysymys, miksi pidin tästä teoksesta niin paljon, mikäli se kertoo vain turhaa tarinaa ilman pointtia? Tarinan viehätys ei ole kerrottu tarina, vaan tässä näkyy selvemmin kuin koskaan rivien välistä lukemisen merkitys. Tarkkaavainen lukija löytää pieniä koukkoja, jotka tekevät tarinasta epäloogisen. Sachiko, Mariko ja Etsuko lähtevät yhdessä mukavalle matkalle, josta jää hyviä muistoja kerrottavaksi tuleville sukupolville. Kuitenkin Etsuko kertoo Nikille olleensa tällä matkalla kahden Keikon kanssa? Teoksen loistavuus piilee juuri noissa epäkohdissa ja niiden tulkitsemisessa, joista enemmän selittäminen luultavasti pilaisi niiden keksimisen riemun. Mikäli jotain kuitenkin jäi kiinnostamaan, esimerkiksi englannin kielisessä wikipediassa on aiheesta enemmänkin juttua!

Lopputiivistyksenä: nautin lukukokemuksestani hyvin paljon. Ahmin kirjan hetkessä, rakastuin kannen tuijotukseen ja jatkan tutustumista Ishiguroon! Ehkä nyt saan myös kirjoitettua toisestakin rästissä olevasta kirjasta...