SePRO ja Rivien välistä!

Harkitsin hetken aikaa mitä tämän asian kanssa tekisin, mutta päätin lopulta paljastaa myös ulkoasuni. Kuviahan täällä ei olla aikaisemmin julkaistu, mutta nyt näkyy nimitietojen lisäksi kasvotkin. Vilkaiskoon ken uskaltaa.

SePRO on Seinäjoen ammattikorkeakoulun verkkolehti. Erään yliaktiivisen ystäväni ansiosta SePROsta löytyy nyt myös Rivien välistä -haastattelu! Kiitos kovasti Anniinalle! Ihan mukavaahan tämä on, vaikka vähän tuntuukin pelottavalle...

SePRO

Emma Donoghue - Huone

Olen kyllä vielä elossa, vaikka sitä ei blogista uskoisikaan! Koitan taas muuttaa tätäkin projektia hiljalleen aktiiviseksi. Sain hiljattain käsiini Emma Donoghuen ensimmäisen suomennetun romaanin Huone. En ole ihan varma mitä etukäteen odotin, mutta en takuulla pettynyt. Vaikka olen paljon kirjoja lukenut, tämä tuntui poikkeavan niistä jokaisesta jollain tavalla. Lisäksi se tarjosi aivan erilaisia näkökulmia arjen pieniin (ja valtaviin epäarkisiin) asioihin. Pidin romaanista hämmentävän paljon ja tiedän jo nyt lukevani sen joskus uudelleen. Ellen jopa parikin kertaa.

Oletteko koskaan miettineet, millaisena lapsi näkee maailman? Kuinka se hiljalleen kasvaa, kun lapsi uskaltaa lähteä tutkimaan ympäristöään, ja kuinka tärkeää se on lapsen kehitykselle? Vaan millaisena maailma näyttäytyisikään, mikäli lapselle annetaan ensimmäisen viiden elinvuotensa ajaksi liikkumatilaa vain yhden huoneen verran? Huoneessa lattian lisäksi aikaansa kuluttavat Äiti ja Jack. He ovat olleet siellä kauan, eikä loppua näy. Tarinaa kerrotaan pienen viisivuotiaan Jackin näkökulmasta, eivätkä monet aikuisten asiat eivät ole hänelle niin selviä, kuten se mitä on Ulkopuolella? Ovatko television tapahtumat todellisia? Ei puita ole olemassa, niitähän on vain teeveessä! Koska en väsyneenä keksi tapaa kertoa kirjasta ilman oleellisia yksityiskohtia, tämä teksti tulee paljastamaan tapahtumien kulkua. Sanon siispä nyt jo suosittelevani kirjaa lämpimästi, ja mikäli et halua tietää siitä etukäteen, usko suositus, lue kirja ja lopeta tämän tekstin lukeminen tähän.

Jackin äiti oli vain 19-vuotias kun hän joutui lähtemään sieppaajansa, Vanhan Kehnon, matkaan. Hänet sijoitettiin äänieristettyyn huoneeseen, josta ainoa pakoreitti on koodilla suojattu ovi.  Hänen päivänsä saivat kuitenkin tarkoituksen, kun Jack syntyi. Hän kasvattaa poikaansa suojassa maailmalta, eikä anna sieppaajansa edes nähdä poikaa. Tv on ainoa kanava ulkomaailmaan, ja sieltä myös Jack poimii tietonsa. Asioita helpottaakseen Äiti pitää ulkomaailman salassa. Lapselle Huone on koko maailma eikä hän edes osaa kaivata ulkomaailmaa, mutta Äidille taakka käy yhä painavammaksi. Ikävä ulkomaailmaa ja sukulaisia kohtaan yltyy sietämättömäksi ja he alkavat juonia keinoa vapautua vankilastaan...

Kuten alussa jo kirjoitin, romaani tarjoaa aivan erilaisia näkökulmia arjen pieniin ja isoihin asioihin. Jackillä riittää huoneessa puuhaa, mutta yhtäkkiä pienen pojan mieleen pitäisi mahtua koko maailma, ja sinne pitäisi uskaltaa vielä paetakin. Mutta paeta mistä? Vaikka Äiti näkee huoneen vankilana, Jackille se on koti. Sekavat tunteet ja kykenemättömyys ymmärtää pelottavat poikaa suunnattomasti. Lisäväritystä antaa suomentajan, Sari Karhulahden, tekemät sanavalinnat. Nämä pienet sanaleikit ja väärinymmärrykset nostivat hymyn allekirjoittaneen kasvoille jopa junassa. Äidin ja muiden aikuisten ajatuksia voi seurata vain dialogin kautta. Kaikkea Jack ei ymmärrä, mutta lukija ymmärtää enemmän! Eli tapahtumiin saa valaistusta hieman selkeämpääkin kautta, kuin vain viisivuotiaan pään sisältä. Kirjassa käsitellään taidokkaasti myös aikaa vapautumisen jälkeen, kun Äiti haluaa nähdä kaiken kaipaamansa, eikä Jack osaa sopeutua tilanteeseen välittömästi. Hiljalleen asiat alkavat kuitenkin sujua.

Huone on selviytymistarina, enkä malttanut jättää lukemista kesken. Sen takia kärsivät koulutyöt sekä asunnon siivoaminen, mutta mitä pienistä. Kyllä se oli sen arvoista! Aiheestaan huolimatta se ei ole ahdistavan surullinen, vaan jopa positiivinen! Pieni poika iloitsee pienistäkin asioista, eikä lukijakaan masennu. En lainkaan ihmettele miksi tätä teosta on myyty niin paljon. Voisin kuvitella sijoittavani osan tulevasta palkastani saadakseni käsiini englannin kielisen version, ihan vain nähdäkseni sanaleikit ja tunnelman myös alkuperäisellä kielellä.

Johanna Sinisalo - Kätketyt

Finnconin innostamana kipitin kirjastosta hakemaan Sinisalon tuotantoa. Lopulta mukaani lähti novelli Kätketyt ja vaikka kirja on hyvin pikkuinen, vain 52 sivua, en joutunut pettymään. Yllätyin ilokseni myös siitä, että aiheena on geokätköily! Olen hiljattain tutustunut harrastukseen itsekin, joten tämä oli erittäin ajankohtainen valinta.

Päähenkilönä toimii vasta Tampereelle muuttanut Anna, joka ei oikein viihdy töissään. Kavereita tai tekemistä ei ole ja elämä tuntuu kovin tylsältä. Eräänä iltana baarissa Annalle työnnetään lappu, josta puhelinnumeron sijaan löytyykin koordinaatit. Hetken hämmennyksen jälkeen Anna pääsee katkosarjan jäljille. Lopputulos ei kuitenkaan ole lainkaan sitä, mitä hän odotti, kun kätköily saakin vaarallisen käänteen.

Ainoa kritiikki olisi, että ihmeen nopeasti Anna kätköilyn oppi. Eihän se nyt vaikeaa ole, mutta kirjasessa mainitaan useammin kuin kerran Annan kehittäneen istkelleen geokätköilysilmän, jonka avulla hän tunnistaa mahdolliset kätköt helpommin ja nopeammin. Kertaakaan erehtymättä! Kyllähän se harrastaessa kehittyy, mutta ei kai noin nopeasti? 

Vaikka postaus oli hyvin lyhyt (voiko novellista pitkästi kirjoittaakkaan, ellei ala kunnolla analysoimaan?), mutta mielestäni se ansaitsi huomionsa! Lukemisen lisäksi kätköily on kovin mukava harrastus, joten näinkin on helppo aiheeseen tutustua. Toinen tapa on esimerkiksi tutustua esimerkiksi Geocaching.comiin ja lähteä paljastamaan kätkettyjä aarteita!

Michael Crichton - Kadonnut maailma

Hiljaiseloa selittää matka Englantiin, jossa taas ihmeteltiin kaikkea linnoista luurankoihin. Tällä kertaa tutkailtiin elävien kohteiden sijasta muun muassa sukupuuttoon kuolleita kavereita. Natural history museum on ihmeellinen paikka, enkä vain voi ymmärtää sitä, miten tuollainen kokemus voi olla ilmainen. Suomessa noin hienosta paikasta joutuisi maksamaan monen kymmenen euron sisäänpääsymaksun. Siispä kaikki Lontooseen matkaavat käykää ihmeessä ihmettelemässä dinosaurusten luurankoja, kokeilemassa miltä maanjäristys tuntuu tai kuuntelemassa miten kohdussa asustava jälkeläinen kuulee äitinsä sydänäänet! Väenpaljoutta ei kannata säikähtää, museo nielaisee porukan kiduksiinsa yllättävän nopeasti. Kokemuksesta innostuneena juhlin syntymäpäiviäni avaamalla viimein Jurassic parkin toisen osan.

Ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen InGenin luomat dinosaurukset hävitettiin saarelta ja toiminta lopetettiin. Perustaja menehtyi ja välineet huutokaupattiin pois. Kuuden vuoden kuluttua outoja huhuja kuitenkin liikkuu, sillä Costa Rican rannoilta löydetään tunnistamattomien eläinten ruumiita. Hallituksen määräyksistä jokainen todiste hävitetään välittömästi. Sinnikäs Richard Levine saa vihdoin monen yrityksen jälkeen pelastettua pienen näytteen, jonka lähetettyään hän katoaa saarelle tutkimaan asema B:tä. Hänen avunpyyntönsä välittyy Doc Thornelle, joka kokoaa sekä retkikunnan että tarvikkeet ja syöksyy pelastamaan Levineä dinosaurusten kynsistä. He eivät kuitenkaan ole ainoita saarella. Kahden salamatkustajan lisäksi saarelle tunkee petollinen Lewis Dogson seurueineen. He onnistuvat paitsi sotkemaan saaren tasapainon myös saamaan kimppuunsa vihaisen Tyrannosaurus Rex pariskunnan. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja lopulta kaikki saarella ovat vaarassa.

Mielestäni erilaisen kokemuksen tästä teki Sarah Harding. Olen lukenut monista vahvoista naishahmoista, mutta Harding nousee teoksessa päätähdeksi, jota ilman lopputulos olisi varmasti ollut paljon verisempi. Vaikka hän tiesikin melkein kaikesta kaiken ja osasi vaikka mitä, hahmo pysyi silti uskottavana ja mielenkiintoisena. Jotenkin jäi jopa mielikuva, että hahmot olisivat olleet uskottavampia kuin ensimmäisessä osassa. Vaikka olen katsonut kaikki Jurassic Parkit elokuvina, mutta muistan kunnolla vain ensimmäisen, joten kirjan ja elokuvan eroja en lähde analysoimaan. Varmaksi asiaksi voin sanoa ainoastaan sen, että elokuvaan olin pettynyt, kirjasta olen innostunut. Nämä tuntuvat täysin erilaisilta kirjoina ja suosittelisin näitä kaikille niille, joihin Jurassic Park on tehnyt edes pienen vaikutuksen. Oli se sitten pelkoa tai innostusta, nämä toimivat paljon paremmin tekstimuodossa. Tunnelmaa toki kohotti myös Natural History museumista adoptoitu pehmolelu triceratops, jota oli hyvä halailla jännissä kohdissa. Luinpa sille myös ääneen kaikki sen lajitovereista kertovat kohdat, hieman sensuroiden vain. se kuitenkin on vielä kovin pieni.

Kaikista teoksista kuitenkin löytyy jotain huonoa, eikä tämä ole poikkeus. Ymmärrettävistä syistä ei dinoilla ollut höyheniä, kirja kun on kirjoitettu yhdeksänkymmentäluvun puolessa välissä. Loppu muuttui jo hieman epäuskottavaksi. Valitettavasti en ole alan asiantuntija, joten voihan se kai mahdollista kenties ehkä olla, mutta ainakin minun mieleni sotii lopun dinokavereita vastaan. Avautuisin mielelläni aiheesta lisääkin, mutta jätän näiden ystävien ilmaantumisen mieluummin yllätykseksi. Otan toki mielelläni vastaan mielipiteitä muiltakin lukijoilta! Näiden kahden Jurassic park kirjan jälkeen voin kuitenkin sanoa lukevani tulevaisuudessa varmasti vielä muitakin Crichtonin teoksia.

Dekkari-ilta

Vaikka tiedänkin lukevani paljon dekkareita, kuulun Suomen Dekkariseuraan ja rakastan dekkareita, olen silti yllättynyt, kuinka paljon kirjoitan niistä myös blogiini. Sen sijaan esimerkiksi Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja ei ole vieläkään saanut ansaitsemaansa tilaa tai sanoja. (Jos jotain kiinnostaa: suosittelen. Vihdoinkin oikeasti nautin novelleista!) Silmieni avautumisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että lienee luvallista myös mainostaa dekkareihin liittyviä asioita, niitä kun täällä muutenkin vilisee.

Niille, jotka eivät huomanneet, ehtineet, tienneet, muistaneet, pystyneet, kehdanneet, uskaltaneet tai muuten vain sillä hetkellä halunneet (tai jotka istuivat junassa nenä kiinni kirjassa kuten allekirjoittanut) Radio Suomen dekkari-ilta on kuunneltavissa täältä. Mukana Leena Korsumäki ja Risto Raitio. Toimittajana Juha Roiha.

Seppo Jokinen - Hervantalainen

Seppo Jokinen - Hervantalainen
CrimeTime 2012

 

Kuun alussa Seppo Jokinen julkaisi uuden romaaninsa Hervantalainen. Kirja on ylistyslause Tampereen Hervannalle ja toimii se kyllä hyvänä mielikuvien muokkaajanakin (jos ei muille, niin ainakin minulle). Olen kotoisin Tampereen suunnalta, ja kirjan välittämä mielikuva on aivan erilainen kuin se mihin minut on kasvatettu. Hervanta ei kuitenkaan ole ainut muuttunut asia. Myös Jokisen tyyli on muuttunut aika rajusti kustantamon vaihtuessa Karistosta Crime Timeen, mutta en sanoisi sitäkään niin huonoksi asiaksi. Aikaisemmin ylistin Jokisen alkupään tuotantoa, mutta tämä teos yltää kyllä samalle tasolle. Vähän eri tavalla vain.Nyt kun on kirja luettuna ja signeerauksen muste on kuivunut, on aika päästää kirja lepäilemään hyllyyn kavereidensa kanssa.

Vappuna Rauli saa kiristettyään äidiltään rahaa viinaan, kävellessään hän kuitenkin alkaa kuulla uhkavia kuiskauksia, joiden alkuperästä hän ei saa selkoa. Myöhemmin illalla hänet pahoinpidellään rajusti ja vierestä löytyy sorkkarauta. Syyllinen tunnustaa, mutta kun pahoinpitelyt lisääntyvät ja tekoja yhdistää sorkkaraudat, on aika harkita uudelleen. Enää ei selvitäkkään pelkällä pahoinpitelyllä. Onko Koskisella käsissään pahoinpitelyjen sarja vai onko tekijä muokkautumassa sarjamurhaajaksi? Ehtiikö väkivaltajaosto jäljille ennen kuin Hervantalainen iskee uudelleen?

Verrattuna aikaisempiin Koskisiin, tässä on paljon enemmän tapahtumia. Luin yhden arvostelunkin, missä tapahtumarikkautta kritisoitiin ankarasti, mutta itse en voi siihen samaistua. Jokinen sitoo mielestäni tapahtumat taidokkaasti yhteen ja tarina etenee sopivan mielekästä vauhtia. Saadaanpa lopussa jopa takaa-ajoa, joka pisti ainakin allekirjoittaneella sydämen pamppailemaan kiivaasti tuttujen hahmojen puolesta. Kokonaisuus toimii hyvin. Juoni on ehkä hieman monimutkaisempi kuin mihin on Jokiselta totuttu, mutta vaihtelu virkistää. Muuten kaikki on Tampereella ennallaan jos ei lasketa sitä, että remmiin astuu uusi hahmo. On tullut aika päällikkö Rusinpään jäädä pitkälle sairauslomalle, joten kehiin kipittää sijainen. Hän pääsee kovin vähän ääneen, mutta esiintyy epäilemättä tulevaisuudessa enemmän. Jään innolla odottamaan jatkoa tällekin tarinalle.

Vaikka Hervantalainen on jo seitsemästoista osa tästä sarjasta, ei mikään silti estä lukemasta tätä erillisenä teoksena. Kaikki Jokisen dekkarit toimivat kyllä yksittäin, mutta totta kai enemmän saa irti mikäli tuntee hahmot entuudestaan. (Tosin! Ensimmäinen Koskisdekkari on nimeltään Siimamies, ja sekin mielestäni ehdottomasti alansa aatelia)

Hyvää vappua kaikille ja juhlikaa nätisti! Jos joku bongaa tutoreista ja pahvilaatikoista koostuvan kirjastojunan harhailevan lähistöllä, nypätkää sitä vaaleanpunavaunuista tyttöä vaikkapa sormesta! Irvistämisen lisäksi se saattaa tervehtiä. Tavoitteena on jälleen hieman rikkoa opiskelijoiden mielikuvia kirjastolaisista, joten luvassa on jakkuja, kynähameita ja verkkosukkahousuja. Sekä tietenkin silmälaseja ja nutturoita, pitäähän meidät kirjastolaisiksi tunnistaa...  Kuten tästä voi päätellä, tänä vuonna vapusta tulee erittäin mielenkiintoinen!

Tuomas Kyrö - Miniä

Kun kauan odotettu Kirjan ja ruusun päivä vihdoin koitti, kipitti tämäkin opiskelijatyttönen innokkaasti kohti kirjakauppaa. Hetkeksi se ehti jo huolestua kirjojen loppuneen, mutta saikin käteensä nätin ja puhtaanvalkoisen kirjan.Sitten se luettiin kannesta kanteen.

Miniä jatkaa Mielensäpahoittajan maailmassa, mutta tällä kertaa näkökulma muuttuu. Nyt ääneen pääsee paljon puhuttu Miniä! Isälle ostimme joskus joululahjana Mielensäpahoittajan, nyt annoin äidille käskyn noutaa oman kappaleensa Miniästä. Kaikille Kyröä ja molemmat olivat tyytyväisiä. Miniän rauhallinen viikonloppu suistuu raiteiltaan, kun hän saa järkyttävän ilmoituksen: appiukko saapuu paikalle parin tunnin sisällä! Koska Mielensäpahoittaja ei nykyaikaisista turhuuksista perusta, tulee miniälle kiire noutaa kaupasta makkaraa ja mahdollisimman punaista maitoa. Siitä lähtee lievä alamäki, kun oikein mikään ei tunnu sujuvan miniän mielen mukaan. Hän kestää rohkeasti kokkaamisen, kovan tyynyn ja perunoiden olemassaolon, mutta mitä tapahtuukaan, kun venäläiset bisnesmiehet saapuvat neuvottelemaan tärkeästä sopimuksesta? Alkaa taistelu ja eturintamaan liittyy miniän lisäksi Mielensäpahoittaja, tämän lapsenlapset sekä säkillinen perunoita.

Mielensäpahoittajan jälkeen kaikkien odotukset olivat suuret, myös minun. Kyrö kuitenkin onnistuu jälleen ja kirjaa lukiessa ei voi kuin nauraa hyväntuulisesti. Se viihdyttää hyvänä päivänä ja piristää huonona. Teoksen ainoa ikävä puoli on lyhyys. Kirjaa lukisi mieluusti paljon pidempäänkin, mutta omalla tavallaan ratkaisu on täydellisen toimiva. Miniä jättää lukijan haluamaan epätoivoisesti lisää.

Toivottavasti kaikki muistivat hakea omansa, sillä tätä ei tulla myymään jälkikäteen. Hieno aloitus uudelle perinteelle, ja toivon todella tämän jatkuvan tulevinakin vuosina. Aion sitä kyllä auttaa kaikin tavoin. Erittäin iloiseksi minut teki myös se, että niille kirjan ja ruusun päivän asiakkaille, jotka eivät teosta saaneet (Miniä loppui joistain kirjakaupoista ymmärrettävistä syistä) se oli toimitettu jälkikäteen. 

Hienoa työtä ja tästä on hyvä jatkaa (:

Kirjan ja ruusun päivä

Muistakaahan nyt kaikki kipittää tänään kirjakauppoihin! Mahdollisuus saada itselleen Tuomas Kyrön teos Miniä, joka julkaistaan nyt ensimmäistä (ja ainoaa!) kertaa ja jaetaan kirjakaupoista muiden ostoksien kaupanpäälliseksi.

Nopein linkki revittiin tänään Aamulehdeltä:

Aamulehti

Nyt kipitän luennon kautta kirjakauppaan ;)

Tykki

Pitkään on ollut blogissa hiljaista, mutta teen paluuni dekkareiden avulla. Välissä on ehditty lukea paljon kirjoja, käydä Espanjassa ja hankkia univelkojakin! Kun viimein sain Tykin luettua, en voinut vastustaa kiusausta tulla suosittelemaan sitä muillekin.

Tykki on Crime Time kustantamon julkaisema novellikokoelma. Kansien väliin mahtuu kaksitoista erilaista rikosnovellia, kahdeltatoista eri kirjailijalta! Alun perin hankin tämän teoksen ainoastaan Seppo Jokisen takia, mutta varsin pian huomasin pokkarin toimivan loistavana suosittelijana. On monta kotimaista dekkarikirjailijaa, joihin en ole ehtinyt tutustua, mutta tässä se onnistui luontevasti. Ei tarvinnut lukea kokonaista romaania huomatakseen esimerkiksi kirjoitustyylin, tai saadakseen hieman yleiskuvaa suomalaisista dekkarikirjailijoista. Tarinat ovat lyhyitä (noin 20-30 sivua kappale) ja helppolukuisia. Odotukseni eivät siltikään olleet korkealla, mutta ne ylitettiin ja tuntuvasti. Novelleilla on kuitenkin muutakin yhteistä kuin samat kannet. Kaikista kertomuksista löytyy Lahti 35 -sotilaspistooli. Jokainen tarina on erilainen ja itsenäinen, mutta jokaisessa niistä sotilaspistoolilla on oma roolinsa. Itsenäisyydestä huolimatta suosittelisin lukemaan tarinat alkuperäisessä järjestyksessään.

Jokainen kertomus oli mielestäni vähintäänkin lukemisen arvoinen, mutta erityismaininnat menevät tällä kertaa Jarkko Sipilälle, Tuomas Liukselle ja Marko Kilvelle. Lempinovelliksi nousi Kilven Maasta sinä... Aion tulevaisuudessa tutustua enemmän jokaisen tuotantoon.

Mukana olleet kirjailijat kokonaisuudessaan: Harri Nykänen, Seppo jokinen, Jarkko Sipilä, Juha Numminen, Marko Kilpi, Markku Ropponen, Eppu Nuotio, Matti Rönkä, Outi Pakkanen, Tuomas Lius, Antti Tuomainen ja Tapani Bagge.

Sitomisleikkejä!

Koulumme järjestämän kurssin ansiosta olen vihdoinkin päässyt kokeilemaan jotain, joka tähän asti on ollut vain kaukainen haave. Vapaavalintaisista kursseista löytyikin yllättäen peruskurssi kirjansidonnasta, ja ilmottauduin sinne onnesta hihkuen. Nyt kun yli puolet kurssista on takana, ja jotain on jo vihdoin opittu, päästiin tositoimiin. Kurssilla käsitellään sekä teoriaa että tehdään oma pieni kirjanen ihan omin pienin (tai vähän suuremmin) kätösin.

En siis koita päteä ja kertoa miten teet täydellisen kirjan, vaan kirjoitan tämän postauksen vain sanoakseni, että kirjansidonta on ihan mahtavaa. Siinä näkee kätöstensä ja vaivansa tuloksen välittömästi, ja mikäpä kirjarakkaalle olennolle olisikaan miellyttävämpää kuin opetella itsekin tekemään väkertelemään kirjoja? Se ei ole niin hankalaa kuin etukäteen kuvittelisi, eikä niin yksinkertaista kuin aluksi luulisi, mutta se on myös paljon miellyttävämpää kuin aluksi haaveilin. Yksityiskohtia näperrellessä ehtii ajatella paljon ja hyvän ohjaajan avulla työ etenee kuin itsekseen. Kirjastakin saa tehtyä persoonallisen ja juuri omaa silmää miellyttävän. Puhumattakaan siitä, että tässä ei ainakaan opittava lopu kesken! Alan harjoittajatkin vähenevät kuulemma jatkuvasti, joten eipä tämä huono idea senkään kannalta ole.

Kurssin jälkeen aion ehdottomasti jatkaa kirjansidonnan opiskeluaja suosittelen sitä muillekin erittäin lämpimästi! Vinkkinä kiinnostuneille, että esimerkiksi työväenopisto voi auttaa alkuun, mutta ainakin Suomen Valamossa saa asiantuntevaa opetusta (kuten myös Oulussa, ainakin meille lainatusta opettajasta päätellen.) Oma kirjani on vielä hieman kesken, mutta laitoin silti pari heikkolaatuista kuvaa itse tekoprosessista. Tällä hetkellä aikaansaannos on vielä hieman karu, mutta mikäli lopputulos on esittelykelpoinen (tottakai on!), laitan siitäkin kuvaa näkyviin lähiaikoina. (: Puhelimeni piipittää pahoittelunsa kuvien laadusta. Ulkoasukin sai kyytiä ja kommentteja otetaan vastaan kiitollisena. Vähän se on synkkä, mutta ei kai kaiken niin pirteää tarvitsekaan olla.


Loppuun vielä heitettäköön, että katsokaahan mielenkiintoinen artikkeli Cult24:sta koskien tämän vuoden Kirjan ja ruusun päivää! Klik klik!

Kuvassa kuivumassa etulehtien liimaukset.

Elina Tiilikka - Myrsky

Hipsin jonkin aikaa sitten testailemaan uudemman kerran maakuntakirjastomme kaukolainauskäytäntöjä ja onnellisena sain Myrskyn käteeni, ihme kyllä, jo seuraavana päivänä! Kirja oli nopeasti luettu, sillä teksti on yhtä helppolukuista kuin mitä Tiilikan esikoisteoksessakin. Tarina oli mielenkiintoinen ja niin sanotusti ahmittava, sillä Tiilikan kirjat tuntuvat aina pituudeltaan loppuvan kesken. Toisin kuin Anna Karenina, joka vainoaa minua edelleen yöpöydältäni käsin.

Myrsky on nuoren tytön ajelehtimista ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa selviämistä. Myrsky jättää opintonsa kesken ja lähtee muualle etsimään jännitystä elämäänsä. Muuksi osoittautuu ulkomaalaistaustainen rikollinen Marek ja uudeksi tukikohdaksi ränsistynyt ja valloitettu talo. Yhdessä tehdään keikkaa, kiskotaan huumeita ja maataan lattialla. Asioiden edetessä tuntui hetken, että Myrsky olisi vihdoin löytänyt itselleen oman paikkansa, mutta voiko asiat järjestyä niin helposti? Hiljalleen kaaos palaa Myrskyn elämään, eikä entiseen kohta ole enää paluuta.

Vaikka kaksisuuntaista mielestäni varsin realistisesti kuvataankin, en pitäisi tätä tietokirjana sairaudesta, vaan lähinnä viihdyttävänä kuvauksena sairauden yhdestä mahdollisesta ilmenemismuodosta. Aihe on tärkeä ja saa toivottavasti tätä kautta enemmän huomioa ja ymmärrystä. Vaikka odotukseni olivatkin kovat, en joutunut pettymään teokseen. Päin vastoin, aion jopa lukea tämän uudelleen! Blogger ei tänään halunnut näyttää teille kuvaa, mutta selätinpäs sen viimein (Bloggerin kuvasysteemit tuntuvat huononevan päivä päivältä enemmän). Tosin se ei ilman taistelua tapahtunut. Juha Vuorista lainatakseni: Olé!

Lars Kepler - Paganini ja paholainen

Vihdoinkin, pitkän odotuksen jälkeen, sain napattua kirjahyllystä Lars Keplerin uusimman teoksen nimeltään Paganini ja paholainen! Vaikka dekkari itsessään on ruotsalaista tekoa, hauskan siitä tekee suomalainen Joona Linna, jonka ympärille sarja rakentuu. Ensimmäinen osa oli nimeltään Hypnotisoija, jota hehkutettiin kovalla tahdilla ja taitaa siitä olla tulossa elokuvakin. Hypnotisoijan luin hieman ennen tämän blogin perustamista, ja onkin harmi, ettei siitä löydy täältä kirjoitusta, sillä hypnotisoija oli mukaansatempaava, hyvin suunniteltu ja vielä paremmin toteutettu. Ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että odotukset seuraavalle osalle olivat suuret. Ikävä kyllä, Paganini ja paholainen oli melkoinen pettymys.

Molemmat teokset ovat hyvin elokuvamaisesti kirjoitettuja, näyttäviä tapahtumia, räjähdyksiä ja toimintaa on paljon ja niitä tulee kiivaalla tahdilla. Kummatkin kirjat ovat kirjoitettu preesenssissä, mikä ainakin minulla vaati alussa paljon totuttelemista, ja kuvailu on erittäin yksityiskohtaista. Erona näissä kahdessa teoksessa kuitenkin oli se, että toisessa osassa mikään ei enää toiminut. Kaikki mikä Hypnotisoijassa osassa viehätti, oli tästä kadonnut. Ennen niin mielenkiintoiset hahmot vaikuttivat epärealistisilta, tapahtumat olivat ylilyötyjä ja jopa juoni oli pienoinen pettymys. Suunnitelmat olivat kyllä hyvin tehty, ja kyllähän tapahtumista paikkoittain nautti, mutta ne eivät tätä kirjaa enää pelastamaan pystyneet. Loppuun lukeminen oli vähän pakottamista, ja kasvava kiinnostus muita kirjoja kohtaan hidasti etenemistä entisestään.

Tiivistettynä juonta voisi kuvailla mielestäni niin, että hahmoja kuoli enemmän kuin kesällä murhataan hyttysiä, asekaupat puhututtavat ja erinäisten hahmojen päänsisäiset ongelmat jylläävät. Ei siispä kovin monipuolista. Jos nyt kuitenkin halutaan avata vähän enemmän, niin Penelope on lähdössä siskonsa ja miesystävänsä kanssa veneilemään, kun tapahtuu jotain odottamatonta, he saavat peräänsä palkkamurhaajan. Hämmentyneenä ja tietämättä vainoamisen syytä, he koittavat löytää keinon paeta murhaajaa. Sekä tätä että montaa muuta tapausta alkaa selvittämään, Ruotsin poliisin ihme, Joona Linna, jolla tuntuu olevan sekä rajoittamattomat kyvyt että valtuudet. En oikein edes tiedä, mitä juonesta uskaltaisi kertoa etukäteen, sillä tämä on hyvin kärjistelty esimerkki siitä, kuinka dekkarissa kaikki tapahtumat ja hahmot voivat punoutua yhteen. Tosin, toisin kuin yleensä, tämä teos noudattaa kerronnaltaan enemmänkin tapaa "esittelen hahmon tässä, ja kerron sitten 300 sivun kuluttua miksi niin tein".

Haluaisin ajatella jokaisessa kirjassa olevan jotain hyvää, ja tämä teos tukee sitä erittäin hyvin. Vaikka se olikin täysi susi, seurasin suurella mielenkiinnolla Penelopen pakomatkaa sekä murhaajan nokkelia ansoja. Lukukokemuksena ihan kiva, mutta toisin kuin ensimmäistä osaa, tätä en suositellut ystävilleni. Korostan tälläkin olevan puolensa, nautin joistain yksityiskohdista luvattoman paljon, esimerkiksi tällä kertaa pääsi erään tietokoneen kohtalo.

"Tietokone ei lähde mihinkään."
"Se on pidätetty" Joona sanoo ystävällisesti.
"Mistä sitä epäillään?"

Reijo Mäki - Kolmijalkainen mies

Dekkarien aika jatkukoon Vareksella. Tällä kertaa ystävämme liikkuu aikuisviihdemaailmassa, ja koittaa selvittää kahden miehen kohtaloa. Ensimmäinen on kadonnut ja toinen päätyi henkilökohtaiseen ratkaisuun. Pornobisneksen nouseva tähti, Don Juuan on kadonnut, ja toinen, sekä bisnesmaailmassa että yksityiselämässään arvostettu perheenisä, löytyy hirttäytyneenä teollisuusvarastostaan. Aluksi herroissa ei näyttäisi olevan mitään muuta yhteistä kuin se, että molemmat ovat läheistensä rakastamia, eikä kummallakaan tuntunyt menevän hullummin. Suunnitelmat olivat molemmilla selvillä ja tulevaisuudessa oli jotain mitä jonkun kanssa yhdessä odottaa. Jotain kuitenkin tapahtui ja asioita selvittämään kutsutaan yksityisetsivä Jussi Vares.

Tälläkin kertaa mukana ovat vanhat tutut, Pastori ja novellikirjailija Luusalmi, vaikka Luu onkin hieman heikossa hapessa etsimässä tyydytystä Mika Waltari kuumeeseensa. Ystävykset kuitenkin pitävät huolen toisistaan ja kirjailijakin palaa eheänä metsästämään seinälleen taideteosta nimeltä Kolmijalkainen mies. Varekselle tuttuun tapaan välillä käydään Apteekissa nauttimassa lääkkeeksi hieman huurteista, sekä tutustutaan vastakkaisen sukupuolen ajatusmaailmaan. Kuten dekkareissa yleensä, lopulta kaikki kutoutuu yhteen tiukaksi verkoksi. Loppu on yllätys paitsi lukijalle, myös Varekselle itselleen ja paljastuuhan sen avulla yksityisetsivämme sympaattinenkin puoli.

Olen huomannut kirjoituksieni noudattavan tiettyä kaavaa, ja sen mukaan seuraavaksi olisi vuorossa kirjan arviointia. Toimikaamme siis niin. Kirja oli juuri sitä mitä odotinkin, juoni oli toimiva, eteni hyvin ja hahmot olivat mielenkiintoisia. Lukukokemus oli viihdyttävä ja tulipa kirjan loppupuolella olevasta romanssistakin varsin hyvä mieli, joka jaksaa hymyilyttää edelleen. Ja ennen kuin joku saa ideoita päähänsä, en nyt tällä tarkoita ketään Apteekin vakiasiakasta. Hyvä perusdekkari, jonka lukee mielellään alusta loppuun nopeasti, mutta ei silti mullistanut maailmaani. Eli tulevaisuudessa luvassa lisää yksityisetsiviä.

Reijo Mäki on hyvä kirjailija, ja hänen teoksensa ovat suosittuja syystä. Pieni varoituksen sana kuitenkin, ihan vain vanhasta kokemuksesta. Joskus ollessani kirjakaupan kassalla, sain asiakkaakseni mukavan hieman vanhemmanpuoleisen herrasmiehen, jonka kanssa keskustelimme hetken dekkareista. Koska uusi Mäki oli juuri pari päivää takaperin saapunut liikkeeseemme, päätin infota, että mikäli tälläinen uutuus on juuri julkaistu. Sain vastaukseksi vihaisen mulkoilun ja huudahduksen, ettei hän sellaista roskaa lue. Niissä kun vain ryypätään ja pyöritetään naisia. (Huudahdusta hieman sensuroitu)
Mielestäni asia ei näin ole, mutta kyllähän noita aktiviteetteja Vareksessa on enemmän kuin runsaasti. Kyllä siellä juonikin on, ei kirja näiden päälle rakennu, mutta en näitä teoksia nyt ainakaan juuri yläasteelle menneelle Minna-tyttärelle lukisi iltasaduksi. Meillä ne kyllä maistuvat sekä 19-vuotiaalle tyttärelle, kuin hänen dekkareita harrastavalleen isälleekin.

Fred Vargas - Jalattomat, elottomat

Teen hiljaista paluutani dekkareiden maailmaan! Tällä kertaa matkataan ranskalaisen dekkarikirjailija Fred Vargasin ja hänen hahmonsa, komisario Adamsbergin, kanssa muinaisten vampyyrien perässä jopa Serbiaan asti.

Sinänsä tämä muistuttaa aikaisemmin lukemaani teosta, Sinisten ympyröiden mies, että tapahtumat eivät tässäkään ole siitä normaalimmasta päästä. Olen lukenut monia keskusteluja siitä, kuinka dekkarit ovat kaikki samanlaisia ja missään ei ole mitään uutta, ja juuri noille henkilöille haluaisin lahjoittaa Fred Vargasia. Sinisten ympyröiden miehessä löydetään pitkin Pariisia liidulle piirrettyjä sinisiä ympyröitä, joiden sisältä alkaa löytyä asioita ja esineitä. Joskus on kyseessä pullonkorkki, joskus purkka, mutta tilanne muuttuu kriittisesti kun sisältä löytyykin ruumis. Tällä kertaa tutkitaan Lontoosta löytyviä kenkiä. Se mikä tekee niistä erikoisia, on niiden sisältä löytyvät jalat ja se, että noilla kyseisillä jaloilla ei ole omistajaa mukanaan. Tämä ei suinkaan ole ainoa selvitettävä tapaus, vaan lisäksi päästään analysoimaan ympäri huonetta ripotellun miehen salaisuutta. Myöhemmin tapaukset kietoutuvat yhteen, ja saadaanpa uutta tietoa myös Adamsbergin sukulaisista!

Vaikka jo itse tapahtumat erottavat Vargasin monista monista dekkarigenren edustajista, on kuitenkin vielä pari asiaa pakko mainita. Ensimmäisenä mieleeni nousee Adamsberg ja kumppanit! Hahmot ovat mielestäni luotu ihailtavalla taidokkuudella, ja erikoisia ne ovat, koska jokainen on selkeästi persoonallinen. Jälkeen päin mietittynä ja näiden kahden kirjan perusteella en ole keksinyt yhtään hahmoa, joka muistuttaisi jotain jo olemassa olevaa hahmoa edes jotenkin luonteenpiirteiltään. Esimerkkeinä mainittakoon Adamsbergin pohdinnat esimerkiksi siitä, kuinka erilaisesti lokit kiljuvat englanniksi kuin ranskaksi ja hänen ruokaa pakonomaisesti hamstraava kollegansa.

Fred Vargasin kielellinen ilmaisunsa on aivan omaa luokkaansa, ja en lainkaan ihmettele, miksi hänet vuonna 2008 palkittiin Suomen Dekkariseuran ulkomaalaisella kunniakirjalla! (Lisäinfoa Dekkariseuran sivuilta. ) Kokonaisuudessaan nautin lukukokemuksesta valtavasti. Sain pitkän tauon jälkeen vihdoin palailtua dekkareiden maailmaan, ja nyt on ainakin parin kirjan ajaksi chick-litit syrjäytetty tässä taloudessa. Katsotaan kuinka pian saan aikaiseksi näpytellä niistä tännekin ;)

Vinkkejä hyvistä dekkareista otan vastaan enemmän kuin mielelläni, joten laittakaahan kommenttia tulemaan (: Myös kokemuksia Vargasista kuulisin mielläni!

Haruki Murakami - Sputnik - rakastettuni

Vuorossa rästikirja numero kaksi! Tämänkin luin jo aikaisemmin, ja seuraavakin kirja on jo luettu, mutta ajattelin silti tästäkin jotain raapustaa. Olen jo pitkään halunnut tutustua paremmin japanilaiseen kirjallisuuteen, ja matkani alkoi nyt Murakamin maailmasta. Aikaisemmin olen jotain japanilaista lukenut, mutta tämä oli ensimmäinen tietoinen valinta. Kirja itsessään oli kyllä heräteostos, mutta eipä sitä ole tarvinnut katua! :D Tämän teoksen perusteella on suunnitelmissa varsin pian muuhunkin Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Kirjan tarina on eräänlainen kolmiodraama, ilman sitä perinteistä draamaa. Eli periaatteessa vain kolmio? Kirjan kertojana toimiva opettaja K on rakastunut kirjailijaksi haluavaan ystäväänsä Sumireen. Heidän välinsä ovat hyvin omaperäiset, sillä vaikka Sumire ei vastaa K:n tunteisiin, hän soittelee tälle keskellä yötä ja kertoo tälle sekä murheet että kirjallisuusasiatkin. Hauskaa tästä teki se, että lukemisen aikana samaistuin erittäin vahvasti Sumireen, enkä voinut lakata ajattelemasta erästä ystävääni, jolle parin vuoden ajan soittelin aina öisin, kun kirjasta löytyi joku erityisiä tunteita herättävä kohta, joka oli vain aivan pakko jakaa jollekin. Puolustuiksekseni sanottakoon, että harvoin puheluni häntä herättivät! Sumire itse on vähän syrjääntynyt ja omaperäinen kirjallisuustyttönen, joka ei oikein sopeudu ympäröivään maailmaan. Totuttu rutiini kuitenkin muuttuu, kun kuvioihin ilmaantuu hieman vanhempi naishenkilö, Miu, joka kuvainnollisesti pyyhkäisee Sumirelta jalat alta.

Vaikka takakansi jo kertookin, mitä tuleman pitää, en minä aio sitä teille kertoa. Vaikka käännöskohta itsessään ei tulisikaan järkyttävänä yllätyksenä, toimii se mielestäni paremmin, kun siitä ei etukäteen tiedä. Ylipäätään voisin vähän vastustaa takakansitekstejä, jotka paljastavat kirjan loppupään tapahtumia etukäteen. Takakannen tarkoitushan on saada mahdollinen lukija kiinnostumaan tarinasta, ja ostamaan ja lukemaan se teos, ei tiivistää kokonaista kirjaa. Sen sanon kuitenkin, että jotain yllättävää tapahtuu, joka sitten antaa K:lle ja Miulle päänvaivaa ja matkustetaanpa yhdessä sen vaivan perässä jopa Kreikkaan saakka.

Tarina oli maaginen ja pidin valtavasti siitä, kuinka hahmojen välinen välittäminen hohkasi jokaisesta kappaleesta. Murakamin tyyli kirjoittaa on miellyttävä, vaikka sanoisinkin että etäisempi kuin mihin on länsimaalaisten dekkarien parissa tottunut. Hahmot ovat ihanan vahvoja persoonallisuuksia, joilla kaikillaan on oma tarinansa kerrottavanaan. Nautin teoksesta luvattoman paljon, ja suomennoksessakin on mielestäni tehty hyvää työtä, vaikka en alkuperäiseen valitettavasti voi verrata. Päätän tämänkertaisen puhetulvani teoksesta pomittuun lainaukseen, joka jostain syystä jäi mieleeni erittäin vahvasti. Merkkasinpas sen ylös myös pienen pieneen "hienot lainaukset" vihkoseeni, joka tosin on vielä kovin nuori.

"Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat suojattomalla. Joskus tunnen itseni niin - en tiedä - yksinäiseksi. On sellainen avuton tunne, joka seuraa, kun kaikki mihin on tottunut on reväisty pois. Niin kuin painovoima olisi hävinnyt ja minä olisin jäänyt ajelehtimaan ulkoavaruuteen ilman mitään tietoa siitä, mihin olen matkalla."

"Niin kuin pieni eksynyt Sputnik?"

Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Hetken on ollut blogitaukoa ilmasssa. Kirjojen lukemista en suinkaan ole lopettanut, vaan jotenkin niistä kirjoittaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että voisi jotain tekstiä saadakin aikaiseksi, vaikken silti ole varma, mitä tästä oikeastaan edes sanoisin. Tyynnyttelen itseni ajatuksella, että kirjoitan tätä itselleni, joten postauksellahan ei tarvitse edes olla sanomaa. Piristävä ajatus. Teos itsessään oli hyvin miellyttävää vaihtelua! Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta teoksen Ole luonani aina, ja vaikka siitä ei ole arvostelua täällä blogissa, voin sanoa pitäneeni siitä erittäin paljon. Jopa niin paljon, että harkitsen lukevani sen uudelleen lähiaikoina ja ostinpa sen hyvälle hippiystävälleni myös joululahjaksi!

Alkuun Ishiguron esikoisteos vaikutti vähän "turhalta". En oikein saanut ideasta otetta, enkä nähnyt siinä sitä paljon puhuttua sanomaa, jota itsekin postauksen alussa stressasin. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kerronta on sujuvaa ja mukavaa, tapahtumat etenevät ja ilmapiiri pysyy mielenkiintoisena. Teos tapahtuu kahdessa eri ajassa, nykyajassa Etsuko asuu Englannissa ja hänen tyttärensä Keiko on juuri tappanut itsensä. Tämä tuo muistoja, joiden mukana palaillaan sitten Etsukon menneisyyteen ja Nagasakissa vietettyyn aikaan, sekä tutustutaan vanhaan ystävään Sachikoon ja hänen tyttäreensä Marikoon. Juttuja tapahtuu ja arkipäivien elämää seuraillaan. Koko ajan on kuitenkin selvää, että kaikki ei ole hyvin. Joku Sachikossa ja Marikossa häiritsee, ja muistuttaapa tarina paikoittain jopa kauhukirjaa! Sinne asti ei kuitenkaan ikinä päästä. Tarina loppuu samalla lailla kuin alkoikin, eli tyhjään.

Tästä luultavasti voisi herätä kysymys, miksi pidin tästä teoksesta niin paljon, mikäli se kertoo vain turhaa tarinaa ilman pointtia? Tarinan viehätys ei ole kerrottu tarina, vaan tässä näkyy selvemmin kuin koskaan rivien välistä lukemisen merkitys. Tarkkaavainen lukija löytää pieniä koukkoja, jotka tekevät tarinasta epäloogisen. Sachiko, Mariko ja Etsuko lähtevät yhdessä mukavalle matkalle, josta jää hyviä muistoja kerrottavaksi tuleville sukupolville. Kuitenkin Etsuko kertoo Nikille olleensa tällä matkalla kahden Keikon kanssa? Teoksen loistavuus piilee juuri noissa epäkohdissa ja niiden tulkitsemisessa, joista enemmän selittäminen luultavasti pilaisi niiden keksimisen riemun. Mikäli jotain kuitenkin jäi kiinnostamaan, esimerkiksi englannin kielisessä wikipediassa on aiheesta enemmänkin juttua!

Lopputiivistyksenä: nautin lukukokemuksestani hyvin paljon. Ahmin kirjan hetkessä, rakastuin kannen tuijotukseen ja jatkan tutustumista Ishiguroon! Ehkä nyt saan myös kirjoitettua toisestakin rästissä olevasta kirjasta...

Sophie Kinsella - Muistatko minut?

Kinsellan koluamista jatketaan, mutta näillä näkymin viimeistä kertaa suomeksi. Kysessä on tosiaan viimeinen näistä Sophie Kinsellan nimellä kirjoitetuista yksittäisistä teoksista, vaikkakin vuonna 2012 on tulossa uuttakin materiaalia. Hyvä niin, sillä jatkan lukemista kovin innoissani!

Mutta mennäänpä itse teokseen. Päähenkilönä ja kertojana toimii Lexi Smart, joka menettää viimeiset kolme vuotta elämästään onnettomuuden seurauksena. Hän hyppää kerta heitolla sinkkunaisesta avioon ja kuolleesta työpaikasta osaston johtoon. Ainoa vain, ettei hänellä ole aavistustakaan, miksi tai miten näin pääsi käymään. Ensin kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Komea, mukava ja täydellinen aviomies, jolla riittää rahaa. Asunto on hieno ja valtava, mutta ei jotenkin tunnu oikealta. Pikku hiljaa kulissit katoavat, kun Lexi oppii asioita itsestään ja teoistaan viimeisen kolmen vuoden ajalta...

Jouduin tarkistamaan, milloin kyseinen teos on kirjoitettu, sillä jos minun pitäisi nyt sanoa mille kohdin Kinsellan uraa tämän sijoittaisin, vastaisin hetkeäkään epäröimättä, että teos olisi ensimmäinen lajiaan. Koko tarina on ennalta-arvattava ja jotenkin tylsähkö. Ensin kaikki on täydellistä kunnes kaikki romahtaa niskaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin ensimmäisellä vilkaisulla näytti. Teoksessa tuntui olevan ainoastaan yksi uskottava hahmo, Lexin aviomiehen yrityksessä työskentelevä Jon. Olin erittäin pettynyt, odotin Kinsellalta niin paljon enemmän.

Kirja kuitenkin oli ihan viihdyttävä, ja parani valtavasti kun päähenkilö viimein vähän jälkeen 300 sivun onnistui kasvattamaan itselleen persoonallisuuden. Aikaisemmin tuntui, että hahmo olisi ollut tyhjä taulu, joka kirjailijalta vahingossa jäi maalaamatta. Näyttää kivan täydelliseltä ilman mitään sotkuja, mutta ei sano mitään eikä anna mitään itsestään. Muuta kuin tyhjyyttä siis. Sen jälkeen kuitenkin sekä hahmo että tapahtumat muuttuivat sellaiseksi, mitä olin kokonaisuudelta odottanut. Eniten kuitenkin häiritsi suomennos. En tiedä koskeeko tämä ongelma kaikkia painoksia, mutta ainakin tässä minun kovakantisessani suomennoksen laatu oli kerrassaan hirvittävä.Yhden neljäsosan luettuani onnistuin viimein jäljittämään sen suurimman synnin: hän sanat olivat korvattu sanalla se. Teen saman virheen päivittäin omassa puheessani, mutta jotenkin kirjallisuudesta sen saman havaitsemien oli järkytys. En vain voinut enää eläytyä tarinaan kuten aikaisemmin.

Suomennoksessa jatkuvasti käytetyt pulu ja rakas sanat jäivät mietityttämään. Mitä ne ovat olleet alkuperäisteoksessa? Mikäli joku tästä tietää, olisin hyvin kiitollinen kommentista! Tähän ne eivät kuitenkaan mielestäni kovin pätevästi istuneet ja jätti jälkeensä vain tunteen siitä, kuinka erilainen alkuperäisteos on? Olisinko kirjoittanut siitä yhtä negatiivisesti? Tästä innostuneena, seuraava Kinsellaa koskeva kirjoitus tulee käsittelemään teosta, joka on luettu suomen sijasta englanniksi. Kansio vertaillessa aluksi ihmettelin, että alkuperäinen kansi on paljon asiaan sopivampi ja jotenkin osuvampi. Nyt kuitenkin tätä kantta tarkastellessani huomaan senkin saavan täysin uudenlaisia merkityksiä ja asettelua, joten tästä sentään pisteet myös Suomelle!

Kaikenkaikkiaan tiivistäisin teoksen olevan ihan kiva ja viihdyttävä välipalalukeminen, jonka aikana ei tarvitse itse ajatella lainkaan. Sopinee esimerkiksi stressinpoistajaksi. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen lukemani Kinsella, silloin olisin lopettanut jo ennen kirjan päättymistä ja olisin tuskin koskaan palannut kyseisen kirjailijan tuotoksien pariin. Idea kuitenkin on loistava, mutta melko varmuudella väittäisin nauttivani siitä enemmän Jane Greenin kirjoittamana.

Cathy Glass - The Night the angels came

Vuosi 2012 pyörähtää leppoisasti käyntiin Cathy Glassin uusimman parissa, ja täytyy sanoa, että odotukset olivat aika korkealla! Kirjaa on kehuttu ja olipa se briteissä kuulemma myyntilistojen kärjessäkin hetken. (Tai näin ainakin kirjailija julistaa Facebookissa...) Olen aikaisemmin satuillut parista hänen kirjastaan ja tähän asti muistaakseni vain positiivista.

The Night the angels came kertoo pienen 8-vuotiaan Michaelin tarinaa. Hän menetti pienenä äitinsä, eikä muista tästä luonnollisesti mitään. Surullisempi juttu kuitenkin on, että hänen isänsä Patrick on sairastunut syöpään ja parannusta ei enää ole, joten ainoa tehtävissä oleva asia on pitkittää väistämätöntä. Yksinhuoltaja ei halua ainokaisensa jäävän tuuliajolle kun hänen aikansa koittaa vaan pyytää sosiaalipalveluilta apua, ja tämä tuo tarinaan mukaan Cathyn, joka tulevaisuudessa huolehtii Michaelista mikäli Patrick joutuu sairaalaan. Tätä ennen kuitenkin Cathyn ja Michaelin pitää tutustua, jotta tilanteen yllättäessä Michael ei joudu vieraaseen taloon vieraiden ihmisten keskelle. Prosessin aikana myös Cathy ja Patrick tutustuvat paremmin ja kiintyvät toisiinsa.

Yllättävin asia kirjassa lienee, että tässä tunnuttiin keskittyvän enemmänkin Cathyn ja Patrickin väliseen suhteeseen kuin mitä Michael käy läpi. Pojan ääni pääsi turhan vähän esille ja muista kirjoista poiketen niitä harvojakin kertoja analysoitiin harmittavan vähän. Lisäksi Cathyn omien lapsien, Adrianin ja Paulan, suhtautuminen kuolevaan perhetuttuun jäi harmillisen vähäiseksi. Olen aivan varma, että se vaikuttaa enemmän kuin kirjassa, mutta tässä sitä ei ainakaan päässyt näkemään. Asiaan voi toki vaikuttaa sekin, että tämä taitaa olla tositapahtumiin perustuva teos, jolloin Cathylla oli varmasti päänsä sisällä melkoinen kuhina omistakin ajatuksistaan.
Kuten luonani majaillut ystäväni varmasti huomasi, odottelin Patrickin kuolemaa melkoisella innolla (tämä ilmeni muun muassa usealla "NYT! Sen on pakko tapahtua NYT!" huudolla...), sillä tapahtumat tuntuivat vain pyörivän paikoillaan ja toistavan itseään jatkuvasti. Michael ja Patrick ovat molemmat vahvasti uskonnollisia, joka näkyi molempien käytöksessä jatkuvasti, mutta tätäkään ei tunnuttu käsiteltävän lainkaan, vaikka, uskokaa pois, tilaisuuksia oli kyllä enemmän kuin tarpeeksi!
Kirjassa oli erilainen tunnelma kuin aikaisemmissa lukemissani teoksissa (tai samaa genreä edustavissa kirjoissa), jonka viime sivuilla sain selitettyä itselleni. Se mikä tekee tästä erilaisen, on se, että vaikka vähän kaikki onkin huonosti, on tällä pojalla ympärillään pelkästään rakastavia ihmisiä. Koko kirjan läpi hän saa tukea kaikilta ja ensimmäistä kertaa tässä genressä ketään ei pahoinpidelty henkisesti tai fyysisesti, laiminlyöty, hyljeksitty tai mitään muutakaan vastaavaa. Kirjaimellisesti positiivista vaihtelua!

Vaikka tekstini antaa olettaa kirjan olevan täysi susi, ei asia ole lainkaan näin! Parempi kuin monet lukemani teokset ja kuten mainitsin, eroaa muista genrensä edustajista. Silti olin hieman pettynyt, vaikka lukemista en suinkaan kadu. Mikäli minun pitäisi juuri NYT valita yksi Cathy Glassin teoksista suomennettavaksi, olisi se edelleen joko Cut tai I miss mummy. Ja samoilla linjoilla jatkan tässäkin; mikäli aiot tähän kirjailijaan tutustua, kannattanee valita joku toinen teos ensimmäiseksi!

Kirjavaa vuotta 2012 kaikille! (: <3