Lars Kepler - Paganini ja paholainen

Vihdoinkin, pitkän odotuksen jälkeen, sain napattua kirjahyllystä Lars Keplerin uusimman teoksen nimeltään Paganini ja paholainen! Vaikka dekkari itsessään on ruotsalaista tekoa, hauskan siitä tekee suomalainen Joona Linna, jonka ympärille sarja rakentuu. Ensimmäinen osa oli nimeltään Hypnotisoija, jota hehkutettiin kovalla tahdilla ja taitaa siitä olla tulossa elokuvakin. Hypnotisoijan luin hieman ennen tämän blogin perustamista, ja onkin harmi, ettei siitä löydy täältä kirjoitusta, sillä hypnotisoija oli mukaansatempaava, hyvin suunniteltu ja vielä paremmin toteutettu. Ei varmaankaan tarvitse erikseen mainita, että odotukset seuraavalle osalle olivat suuret. Ikävä kyllä, Paganini ja paholainen oli melkoinen pettymys.

Molemmat teokset ovat hyvin elokuvamaisesti kirjoitettuja, näyttäviä tapahtumia, räjähdyksiä ja toimintaa on paljon ja niitä tulee kiivaalla tahdilla. Kummatkin kirjat ovat kirjoitettu preesenssissä, mikä ainakin minulla vaati alussa paljon totuttelemista, ja kuvailu on erittäin yksityiskohtaista. Erona näissä kahdessa teoksessa kuitenkin oli se, että toisessa osassa mikään ei enää toiminut. Kaikki mikä Hypnotisoijassa osassa viehätti, oli tästä kadonnut. Ennen niin mielenkiintoiset hahmot vaikuttivat epärealistisilta, tapahtumat olivat ylilyötyjä ja jopa juoni oli pienoinen pettymys. Suunnitelmat olivat kyllä hyvin tehty, ja kyllähän tapahtumista paikkoittain nautti, mutta ne eivät tätä kirjaa enää pelastamaan pystyneet. Loppuun lukeminen oli vähän pakottamista, ja kasvava kiinnostus muita kirjoja kohtaan hidasti etenemistä entisestään.

Tiivistettynä juonta voisi kuvailla mielestäni niin, että hahmoja kuoli enemmän kuin kesällä murhataan hyttysiä, asekaupat puhututtavat ja erinäisten hahmojen päänsisäiset ongelmat jylläävät. Ei siispä kovin monipuolista. Jos nyt kuitenkin halutaan avata vähän enemmän, niin Penelope on lähdössä siskonsa ja miesystävänsä kanssa veneilemään, kun tapahtuu jotain odottamatonta, he saavat peräänsä palkkamurhaajan. Hämmentyneenä ja tietämättä vainoamisen syytä, he koittavat löytää keinon paeta murhaajaa. Sekä tätä että montaa muuta tapausta alkaa selvittämään, Ruotsin poliisin ihme, Joona Linna, jolla tuntuu olevan sekä rajoittamattomat kyvyt että valtuudet. En oikein edes tiedä, mitä juonesta uskaltaisi kertoa etukäteen, sillä tämä on hyvin kärjistelty esimerkki siitä, kuinka dekkarissa kaikki tapahtumat ja hahmot voivat punoutua yhteen. Tosin, toisin kuin yleensä, tämä teos noudattaa kerronnaltaan enemmänkin tapaa "esittelen hahmon tässä, ja kerron sitten 300 sivun kuluttua miksi niin tein".

Haluaisin ajatella jokaisessa kirjassa olevan jotain hyvää, ja tämä teos tukee sitä erittäin hyvin. Vaikka se olikin täysi susi, seurasin suurella mielenkiinnolla Penelopen pakomatkaa sekä murhaajan nokkelia ansoja. Lukukokemuksena ihan kiva, mutta toisin kuin ensimmäistä osaa, tätä en suositellut ystävilleni. Korostan tälläkin olevan puolensa, nautin joistain yksityiskohdista luvattoman paljon, esimerkiksi tällä kertaa pääsi erään tietokoneen kohtalo.

"Tietokone ei lähde mihinkään."
"Se on pidätetty" Joona sanoo ystävällisesti.
"Mistä sitä epäillään?"

Reijo Mäki - Kolmijalkainen mies

Dekkarien aika jatkukoon Vareksella. Tällä kertaa ystävämme liikkuu aikuisviihdemaailmassa, ja koittaa selvittää kahden miehen kohtaloa. Ensimmäinen on kadonnut ja toinen päätyi henkilökohtaiseen ratkaisuun. Pornobisneksen nouseva tähti, Don Juuan on kadonnut, ja toinen, sekä bisnesmaailmassa että yksityiselämässään arvostettu perheenisä, löytyy hirttäytyneenä teollisuusvarastostaan. Aluksi herroissa ei näyttäisi olevan mitään muuta yhteistä kuin se, että molemmat ovat läheistensä rakastamia, eikä kummallakaan tuntunyt menevän hullummin. Suunnitelmat olivat molemmilla selvillä ja tulevaisuudessa oli jotain mitä jonkun kanssa yhdessä odottaa. Jotain kuitenkin tapahtui ja asioita selvittämään kutsutaan yksityisetsivä Jussi Vares.

Tälläkin kertaa mukana ovat vanhat tutut, Pastori ja novellikirjailija Luusalmi, vaikka Luu onkin hieman heikossa hapessa etsimässä tyydytystä Mika Waltari kuumeeseensa. Ystävykset kuitenkin pitävät huolen toisistaan ja kirjailijakin palaa eheänä metsästämään seinälleen taideteosta nimeltä Kolmijalkainen mies. Varekselle tuttuun tapaan välillä käydään Apteekissa nauttimassa lääkkeeksi hieman huurteista, sekä tutustutaan vastakkaisen sukupuolen ajatusmaailmaan. Kuten dekkareissa yleensä, lopulta kaikki kutoutuu yhteen tiukaksi verkoksi. Loppu on yllätys paitsi lukijalle, myös Varekselle itselleen ja paljastuuhan sen avulla yksityisetsivämme sympaattinenkin puoli.

Olen huomannut kirjoituksieni noudattavan tiettyä kaavaa, ja sen mukaan seuraavaksi olisi vuorossa kirjan arviointia. Toimikaamme siis niin. Kirja oli juuri sitä mitä odotinkin, juoni oli toimiva, eteni hyvin ja hahmot olivat mielenkiintoisia. Lukukokemus oli viihdyttävä ja tulipa kirjan loppupuolella olevasta romanssistakin varsin hyvä mieli, joka jaksaa hymyilyttää edelleen. Ja ennen kuin joku saa ideoita päähänsä, en nyt tällä tarkoita ketään Apteekin vakiasiakasta. Hyvä perusdekkari, jonka lukee mielellään alusta loppuun nopeasti, mutta ei silti mullistanut maailmaani. Eli tulevaisuudessa luvassa lisää yksityisetsiviä.

Reijo Mäki on hyvä kirjailija, ja hänen teoksensa ovat suosittuja syystä. Pieni varoituksen sana kuitenkin, ihan vain vanhasta kokemuksesta. Joskus ollessani kirjakaupan kassalla, sain asiakkaakseni mukavan hieman vanhemmanpuoleisen herrasmiehen, jonka kanssa keskustelimme hetken dekkareista. Koska uusi Mäki oli juuri pari päivää takaperin saapunut liikkeeseemme, päätin infota, että mikäli tälläinen uutuus on juuri julkaistu. Sain vastaukseksi vihaisen mulkoilun ja huudahduksen, ettei hän sellaista roskaa lue. Niissä kun vain ryypätään ja pyöritetään naisia. (Huudahdusta hieman sensuroitu)
Mielestäni asia ei näin ole, mutta kyllähän noita aktiviteetteja Vareksessa on enemmän kuin runsaasti. Kyllä siellä juonikin on, ei kirja näiden päälle rakennu, mutta en näitä teoksia nyt ainakaan juuri yläasteelle menneelle Minna-tyttärelle lukisi iltasaduksi. Meillä ne kyllä maistuvat sekä 19-vuotiaalle tyttärelle, kuin hänen dekkareita harrastavalleen isälleekin.

Fred Vargas - Jalattomat, elottomat

Teen hiljaista paluutani dekkareiden maailmaan! Tällä kertaa matkataan ranskalaisen dekkarikirjailija Fred Vargasin ja hänen hahmonsa, komisario Adamsbergin, kanssa muinaisten vampyyrien perässä jopa Serbiaan asti.

Sinänsä tämä muistuttaa aikaisemmin lukemaani teosta, Sinisten ympyröiden mies, että tapahtumat eivät tässäkään ole siitä normaalimmasta päästä. Olen lukenut monia keskusteluja siitä, kuinka dekkarit ovat kaikki samanlaisia ja missään ei ole mitään uutta, ja juuri noille henkilöille haluaisin lahjoittaa Fred Vargasia. Sinisten ympyröiden miehessä löydetään pitkin Pariisia liidulle piirrettyjä sinisiä ympyröitä, joiden sisältä alkaa löytyä asioita ja esineitä. Joskus on kyseessä pullonkorkki, joskus purkka, mutta tilanne muuttuu kriittisesti kun sisältä löytyykin ruumis. Tällä kertaa tutkitaan Lontoosta löytyviä kenkiä. Se mikä tekee niistä erikoisia, on niiden sisältä löytyvät jalat ja se, että noilla kyseisillä jaloilla ei ole omistajaa mukanaan. Tämä ei suinkaan ole ainoa selvitettävä tapaus, vaan lisäksi päästään analysoimaan ympäri huonetta ripotellun miehen salaisuutta. Myöhemmin tapaukset kietoutuvat yhteen, ja saadaanpa uutta tietoa myös Adamsbergin sukulaisista!

Vaikka jo itse tapahtumat erottavat Vargasin monista monista dekkarigenren edustajista, on kuitenkin vielä pari asiaa pakko mainita. Ensimmäisenä mieleeni nousee Adamsberg ja kumppanit! Hahmot ovat mielestäni luotu ihailtavalla taidokkuudella, ja erikoisia ne ovat, koska jokainen on selkeästi persoonallinen. Jälkeen päin mietittynä ja näiden kahden kirjan perusteella en ole keksinyt yhtään hahmoa, joka muistuttaisi jotain jo olemassa olevaa hahmoa edes jotenkin luonteenpiirteiltään. Esimerkkeinä mainittakoon Adamsbergin pohdinnat esimerkiksi siitä, kuinka erilaisesti lokit kiljuvat englanniksi kuin ranskaksi ja hänen ruokaa pakonomaisesti hamstraava kollegansa.

Fred Vargasin kielellinen ilmaisunsa on aivan omaa luokkaansa, ja en lainkaan ihmettele, miksi hänet vuonna 2008 palkittiin Suomen Dekkariseuran ulkomaalaisella kunniakirjalla! (Lisäinfoa Dekkariseuran sivuilta. ) Kokonaisuudessaan nautin lukukokemuksesta valtavasti. Sain pitkän tauon jälkeen vihdoin palailtua dekkareiden maailmaan, ja nyt on ainakin parin kirjan ajaksi chick-litit syrjäytetty tässä taloudessa. Katsotaan kuinka pian saan aikaiseksi näpytellä niistä tännekin ;)

Vinkkejä hyvistä dekkareista otan vastaan enemmän kuin mielelläni, joten laittakaahan kommenttia tulemaan (: Myös kokemuksia Vargasista kuulisin mielläni!

Haruki Murakami - Sputnik - rakastettuni

Vuorossa rästikirja numero kaksi! Tämänkin luin jo aikaisemmin, ja seuraavakin kirja on jo luettu, mutta ajattelin silti tästäkin jotain raapustaa. Olen jo pitkään halunnut tutustua paremmin japanilaiseen kirjallisuuteen, ja matkani alkoi nyt Murakamin maailmasta. Aikaisemmin olen jotain japanilaista lukenut, mutta tämä oli ensimmäinen tietoinen valinta. Kirja itsessään oli kyllä heräteostos, mutta eipä sitä ole tarvinnut katua! :D Tämän teoksen perusteella on suunnitelmissa varsin pian muuhunkin Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Kirjan tarina on eräänlainen kolmiodraama, ilman sitä perinteistä draamaa. Eli periaatteessa vain kolmio? Kirjan kertojana toimiva opettaja K on rakastunut kirjailijaksi haluavaan ystäväänsä Sumireen. Heidän välinsä ovat hyvin omaperäiset, sillä vaikka Sumire ei vastaa K:n tunteisiin, hän soittelee tälle keskellä yötä ja kertoo tälle sekä murheet että kirjallisuusasiatkin. Hauskaa tästä teki se, että lukemisen aikana samaistuin erittäin vahvasti Sumireen, enkä voinut lakata ajattelemasta erästä ystävääni, jolle parin vuoden ajan soittelin aina öisin, kun kirjasta löytyi joku erityisiä tunteita herättävä kohta, joka oli vain aivan pakko jakaa jollekin. Puolustuiksekseni sanottakoon, että harvoin puheluni häntä herättivät! Sumire itse on vähän syrjääntynyt ja omaperäinen kirjallisuustyttönen, joka ei oikein sopeudu ympäröivään maailmaan. Totuttu rutiini kuitenkin muuttuu, kun kuvioihin ilmaantuu hieman vanhempi naishenkilö, Miu, joka kuvainnollisesti pyyhkäisee Sumirelta jalat alta.

Vaikka takakansi jo kertookin, mitä tuleman pitää, en minä aio sitä teille kertoa. Vaikka käännöskohta itsessään ei tulisikaan järkyttävänä yllätyksenä, toimii se mielestäni paremmin, kun siitä ei etukäteen tiedä. Ylipäätään voisin vähän vastustaa takakansitekstejä, jotka paljastavat kirjan loppupään tapahtumia etukäteen. Takakannen tarkoitushan on saada mahdollinen lukija kiinnostumaan tarinasta, ja ostamaan ja lukemaan se teos, ei tiivistää kokonaista kirjaa. Sen sanon kuitenkin, että jotain yllättävää tapahtuu, joka sitten antaa K:lle ja Miulle päänvaivaa ja matkustetaanpa yhdessä sen vaivan perässä jopa Kreikkaan saakka.

Tarina oli maaginen ja pidin valtavasti siitä, kuinka hahmojen välinen välittäminen hohkasi jokaisesta kappaleesta. Murakamin tyyli kirjoittaa on miellyttävä, vaikka sanoisinkin että etäisempi kuin mihin on länsimaalaisten dekkarien parissa tottunut. Hahmot ovat ihanan vahvoja persoonallisuuksia, joilla kaikillaan on oma tarinansa kerrottavanaan. Nautin teoksesta luvattoman paljon, ja suomennoksessakin on mielestäni tehty hyvää työtä, vaikka en alkuperäiseen valitettavasti voi verrata. Päätän tämänkertaisen puhetulvani teoksesta pomittuun lainaukseen, joka jostain syystä jäi mieleeni erittäin vahvasti. Merkkasinpas sen ylös myös pienen pieneen "hienot lainaukset" vihkoseeni, joka tosin on vielä kovin nuori.

"Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat suojattomalla. Joskus tunnen itseni niin - en tiedä - yksinäiseksi. On sellainen avuton tunne, joka seuraa, kun kaikki mihin on tottunut on reväisty pois. Niin kuin painovoima olisi hävinnyt ja minä olisin jäänyt ajelehtimaan ulkoavaruuteen ilman mitään tietoa siitä, mihin olen matkalla."

"Niin kuin pieni eksynyt Sputnik?"

Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Hetken on ollut blogitaukoa ilmasssa. Kirjojen lukemista en suinkaan ole lopettanut, vaan jotenkin niistä kirjoittaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että voisi jotain tekstiä saadakin aikaiseksi, vaikken silti ole varma, mitä tästä oikeastaan edes sanoisin. Tyynnyttelen itseni ajatuksella, että kirjoitan tätä itselleni, joten postauksellahan ei tarvitse edes olla sanomaa. Piristävä ajatus. Teos itsessään oli hyvin miellyttävää vaihtelua! Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta teoksen Ole luonani aina, ja vaikka siitä ei ole arvostelua täällä blogissa, voin sanoa pitäneeni siitä erittäin paljon. Jopa niin paljon, että harkitsen lukevani sen uudelleen lähiaikoina ja ostinpa sen hyvälle hippiystävälleni myös joululahjaksi!

Alkuun Ishiguron esikoisteos vaikutti vähän "turhalta". En oikein saanut ideasta otetta, enkä nähnyt siinä sitä paljon puhuttua sanomaa, jota itsekin postauksen alussa stressasin. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kerronta on sujuvaa ja mukavaa, tapahtumat etenevät ja ilmapiiri pysyy mielenkiintoisena. Teos tapahtuu kahdessa eri ajassa, nykyajassa Etsuko asuu Englannissa ja hänen tyttärensä Keiko on juuri tappanut itsensä. Tämä tuo muistoja, joiden mukana palaillaan sitten Etsukon menneisyyteen ja Nagasakissa vietettyyn aikaan, sekä tutustutaan vanhaan ystävään Sachikoon ja hänen tyttäreensä Marikoon. Juttuja tapahtuu ja arkipäivien elämää seuraillaan. Koko ajan on kuitenkin selvää, että kaikki ei ole hyvin. Joku Sachikossa ja Marikossa häiritsee, ja muistuttaapa tarina paikoittain jopa kauhukirjaa! Sinne asti ei kuitenkaan ikinä päästä. Tarina loppuu samalla lailla kuin alkoikin, eli tyhjään.

Tästä luultavasti voisi herätä kysymys, miksi pidin tästä teoksesta niin paljon, mikäli se kertoo vain turhaa tarinaa ilman pointtia? Tarinan viehätys ei ole kerrottu tarina, vaan tässä näkyy selvemmin kuin koskaan rivien välistä lukemisen merkitys. Tarkkaavainen lukija löytää pieniä koukkoja, jotka tekevät tarinasta epäloogisen. Sachiko, Mariko ja Etsuko lähtevät yhdessä mukavalle matkalle, josta jää hyviä muistoja kerrottavaksi tuleville sukupolville. Kuitenkin Etsuko kertoo Nikille olleensa tällä matkalla kahden Keikon kanssa? Teoksen loistavuus piilee juuri noissa epäkohdissa ja niiden tulkitsemisessa, joista enemmän selittäminen luultavasti pilaisi niiden keksimisen riemun. Mikäli jotain kuitenkin jäi kiinnostamaan, esimerkiksi englannin kielisessä wikipediassa on aiheesta enemmänkin juttua!

Lopputiivistyksenä: nautin lukukokemuksestani hyvin paljon. Ahmin kirjan hetkessä, rakastuin kannen tuijotukseen ja jatkan tutustumista Ishiguroon! Ehkä nyt saan myös kirjoitettua toisestakin rästissä olevasta kirjasta...