Michael Crichton - Kadonnut maailma

Hiljaiseloa selittää matka Englantiin, jossa taas ihmeteltiin kaikkea linnoista luurankoihin. Tällä kertaa tutkailtiin elävien kohteiden sijasta muun muassa sukupuuttoon kuolleita kavereita. Natural history museum on ihmeellinen paikka, enkä vain voi ymmärtää sitä, miten tuollainen kokemus voi olla ilmainen. Suomessa noin hienosta paikasta joutuisi maksamaan monen kymmenen euron sisäänpääsymaksun. Siispä kaikki Lontooseen matkaavat käykää ihmeessä ihmettelemässä dinosaurusten luurankoja, kokeilemassa miltä maanjäristys tuntuu tai kuuntelemassa miten kohdussa asustava jälkeläinen kuulee äitinsä sydänäänet! Väenpaljoutta ei kannata säikähtää, museo nielaisee porukan kiduksiinsa yllättävän nopeasti. Kokemuksesta innostuneena juhlin syntymäpäiviäni avaamalla viimein Jurassic parkin toisen osan.

Ensimmäisen osan tapahtumien jälkeen InGenin luomat dinosaurukset hävitettiin saarelta ja toiminta lopetettiin. Perustaja menehtyi ja välineet huutokaupattiin pois. Kuuden vuoden kuluttua outoja huhuja kuitenkin liikkuu, sillä Costa Rican rannoilta löydetään tunnistamattomien eläinten ruumiita. Hallituksen määräyksistä jokainen todiste hävitetään välittömästi. Sinnikäs Richard Levine saa vihdoin monen yrityksen jälkeen pelastettua pienen näytteen, jonka lähetettyään hän katoaa saarelle tutkimaan asema B:tä. Hänen avunpyyntönsä välittyy Doc Thornelle, joka kokoaa sekä retkikunnan että tarvikkeet ja syöksyy pelastamaan Levineä dinosaurusten kynsistä. He eivät kuitenkaan ole ainoita saarella. Kahden salamatkustajan lisäksi saarelle tunkee petollinen Lewis Dogson seurueineen. He onnistuvat paitsi sotkemaan saaren tasapainon myös saamaan kimppuunsa vihaisen Tyrannosaurus Rex pariskunnan. Tapahtumat seuraavat toisiaan ja lopulta kaikki saarella ovat vaarassa.

Mielestäni erilaisen kokemuksen tästä teki Sarah Harding. Olen lukenut monista vahvoista naishahmoista, mutta Harding nousee teoksessa päätähdeksi, jota ilman lopputulos olisi varmasti ollut paljon verisempi. Vaikka hän tiesikin melkein kaikesta kaiken ja osasi vaikka mitä, hahmo pysyi silti uskottavana ja mielenkiintoisena. Jotenkin jäi jopa mielikuva, että hahmot olisivat olleet uskottavampia kuin ensimmäisessä osassa. Vaikka olen katsonut kaikki Jurassic Parkit elokuvina, mutta muistan kunnolla vain ensimmäisen, joten kirjan ja elokuvan eroja en lähde analysoimaan. Varmaksi asiaksi voin sanoa ainoastaan sen, että elokuvaan olin pettynyt, kirjasta olen innostunut. Nämä tuntuvat täysin erilaisilta kirjoina ja suosittelisin näitä kaikille niille, joihin Jurassic Park on tehnyt edes pienen vaikutuksen. Oli se sitten pelkoa tai innostusta, nämä toimivat paljon paremmin tekstimuodossa. Tunnelmaa toki kohotti myös Natural History museumista adoptoitu pehmolelu triceratops, jota oli hyvä halailla jännissä kohdissa. Luinpa sille myös ääneen kaikki sen lajitovereista kertovat kohdat, hieman sensuroiden vain. se kuitenkin on vielä kovin pieni.

Kaikista teoksista kuitenkin löytyy jotain huonoa, eikä tämä ole poikkeus. Ymmärrettävistä syistä ei dinoilla ollut höyheniä, kirja kun on kirjoitettu yhdeksänkymmentäluvun puolessa välissä. Loppu muuttui jo hieman epäuskottavaksi. Valitettavasti en ole alan asiantuntija, joten voihan se kai mahdollista kenties ehkä olla, mutta ainakin minun mieleni sotii lopun dinokavereita vastaan. Avautuisin mielelläni aiheesta lisääkin, mutta jätän näiden ystävien ilmaantumisen mieluummin yllätykseksi. Otan toki mielelläni vastaan mielipiteitä muiltakin lukijoilta! Näiden kahden Jurassic park kirjan jälkeen voin kuitenkin sanoa lukevani tulevaisuudessa varmasti vielä muitakin Crichtonin teoksia.

Dekkari-ilta

Vaikka tiedänkin lukevani paljon dekkareita, kuulun Suomen Dekkariseuraan ja rakastan dekkareita, olen silti yllättynyt, kuinka paljon kirjoitan niistä myös blogiini. Sen sijaan esimerkiksi Roald Dahlin Nahka ja muita novelleja ei ole vieläkään saanut ansaitsemaansa tilaa tai sanoja. (Jos jotain kiinnostaa: suosittelen. Vihdoinkin oikeasti nautin novelleista!) Silmieni avautumisen jälkeen tulin siihen tulokseen, että lienee luvallista myös mainostaa dekkareihin liittyviä asioita, niitä kun täällä muutenkin vilisee.

Niille, jotka eivät huomanneet, ehtineet, tienneet, muistaneet, pystyneet, kehdanneet, uskaltaneet tai muuten vain sillä hetkellä halunneet (tai jotka istuivat junassa nenä kiinni kirjassa kuten allekirjoittanut) Radio Suomen dekkari-ilta on kuunneltavissa täältä. Mukana Leena Korsumäki ja Risto Raitio. Toimittajana Juha Roiha.

Seppo Jokinen - Hervantalainen

Seppo Jokinen - Hervantalainen
CrimeTime 2012

 

Kuun alussa Seppo Jokinen julkaisi uuden romaaninsa Hervantalainen. Kirja on ylistyslause Tampereen Hervannalle ja toimii se kyllä hyvänä mielikuvien muokkaajanakin (jos ei muille, niin ainakin minulle). Olen kotoisin Tampereen suunnalta, ja kirjan välittämä mielikuva on aivan erilainen kuin se mihin minut on kasvatettu. Hervanta ei kuitenkaan ole ainut muuttunut asia. Myös Jokisen tyyli on muuttunut aika rajusti kustantamon vaihtuessa Karistosta Crime Timeen, mutta en sanoisi sitäkään niin huonoksi asiaksi. Aikaisemmin ylistin Jokisen alkupään tuotantoa, mutta tämä teos yltää kyllä samalle tasolle. Vähän eri tavalla vain.Nyt kun on kirja luettuna ja signeerauksen muste on kuivunut, on aika päästää kirja lepäilemään hyllyyn kavereidensa kanssa.

Vappuna Rauli saa kiristettyään äidiltään rahaa viinaan, kävellessään hän kuitenkin alkaa kuulla uhkavia kuiskauksia, joiden alkuperästä hän ei saa selkoa. Myöhemmin illalla hänet pahoinpidellään rajusti ja vierestä löytyy sorkkarauta. Syyllinen tunnustaa, mutta kun pahoinpitelyt lisääntyvät ja tekoja yhdistää sorkkaraudat, on aika harkita uudelleen. Enää ei selvitäkkään pelkällä pahoinpitelyllä. Onko Koskisella käsissään pahoinpitelyjen sarja vai onko tekijä muokkautumassa sarjamurhaajaksi? Ehtiikö väkivaltajaosto jäljille ennen kuin Hervantalainen iskee uudelleen?

Verrattuna aikaisempiin Koskisiin, tässä on paljon enemmän tapahtumia. Luin yhden arvostelunkin, missä tapahtumarikkautta kritisoitiin ankarasti, mutta itse en voi siihen samaistua. Jokinen sitoo mielestäni tapahtumat taidokkaasti yhteen ja tarina etenee sopivan mielekästä vauhtia. Saadaanpa lopussa jopa takaa-ajoa, joka pisti ainakin allekirjoittaneella sydämen pamppailemaan kiivaasti tuttujen hahmojen puolesta. Kokonaisuus toimii hyvin. Juoni on ehkä hieman monimutkaisempi kuin mihin on Jokiselta totuttu, mutta vaihtelu virkistää. Muuten kaikki on Tampereella ennallaan jos ei lasketa sitä, että remmiin astuu uusi hahmo. On tullut aika päällikkö Rusinpään jäädä pitkälle sairauslomalle, joten kehiin kipittää sijainen. Hän pääsee kovin vähän ääneen, mutta esiintyy epäilemättä tulevaisuudessa enemmän. Jään innolla odottamaan jatkoa tällekin tarinalle.

Vaikka Hervantalainen on jo seitsemästoista osa tästä sarjasta, ei mikään silti estä lukemasta tätä erillisenä teoksena. Kaikki Jokisen dekkarit toimivat kyllä yksittäin, mutta totta kai enemmän saa irti mikäli tuntee hahmot entuudestaan. (Tosin! Ensimmäinen Koskisdekkari on nimeltään Siimamies, ja sekin mielestäni ehdottomasti alansa aatelia)

Hyvää vappua kaikille ja juhlikaa nätisti! Jos joku bongaa tutoreista ja pahvilaatikoista koostuvan kirjastojunan harhailevan lähistöllä, nypätkää sitä vaaleanpunavaunuista tyttöä vaikkapa sormesta! Irvistämisen lisäksi se saattaa tervehtiä. Tavoitteena on jälleen hieman rikkoa opiskelijoiden mielikuvia kirjastolaisista, joten luvassa on jakkuja, kynähameita ja verkkosukkahousuja. Sekä tietenkin silmälaseja ja nutturoita, pitäähän meidät kirjastolaisiksi tunnistaa...  Kuten tästä voi päätellä, tänä vuonna vapusta tulee erittäin mielenkiintoinen!

Tuomas Kyrö - Miniä

Kun kauan odotettu Kirjan ja ruusun päivä vihdoin koitti, kipitti tämäkin opiskelijatyttönen innokkaasti kohti kirjakauppaa. Hetkeksi se ehti jo huolestua kirjojen loppuneen, mutta saikin käteensä nätin ja puhtaanvalkoisen kirjan.Sitten se luettiin kannesta kanteen.

Miniä jatkaa Mielensäpahoittajan maailmassa, mutta tällä kertaa näkökulma muuttuu. Nyt ääneen pääsee paljon puhuttu Miniä! Isälle ostimme joskus joululahjana Mielensäpahoittajan, nyt annoin äidille käskyn noutaa oman kappaleensa Miniästä. Kaikille Kyröä ja molemmat olivat tyytyväisiä. Miniän rauhallinen viikonloppu suistuu raiteiltaan, kun hän saa järkyttävän ilmoituksen: appiukko saapuu paikalle parin tunnin sisällä! Koska Mielensäpahoittaja ei nykyaikaisista turhuuksista perusta, tulee miniälle kiire noutaa kaupasta makkaraa ja mahdollisimman punaista maitoa. Siitä lähtee lievä alamäki, kun oikein mikään ei tunnu sujuvan miniän mielen mukaan. Hän kestää rohkeasti kokkaamisen, kovan tyynyn ja perunoiden olemassaolon, mutta mitä tapahtuukaan, kun venäläiset bisnesmiehet saapuvat neuvottelemaan tärkeästä sopimuksesta? Alkaa taistelu ja eturintamaan liittyy miniän lisäksi Mielensäpahoittaja, tämän lapsenlapset sekä säkillinen perunoita.

Mielensäpahoittajan jälkeen kaikkien odotukset olivat suuret, myös minun. Kyrö kuitenkin onnistuu jälleen ja kirjaa lukiessa ei voi kuin nauraa hyväntuulisesti. Se viihdyttää hyvänä päivänä ja piristää huonona. Teoksen ainoa ikävä puoli on lyhyys. Kirjaa lukisi mieluusti paljon pidempäänkin, mutta omalla tavallaan ratkaisu on täydellisen toimiva. Miniä jättää lukijan haluamaan epätoivoisesti lisää.

Toivottavasti kaikki muistivat hakea omansa, sillä tätä ei tulla myymään jälkikäteen. Hieno aloitus uudelle perinteelle, ja toivon todella tämän jatkuvan tulevinakin vuosina. Aion sitä kyllä auttaa kaikin tavoin. Erittäin iloiseksi minut teki myös se, että niille kirjan ja ruusun päivän asiakkaille, jotka eivät teosta saaneet (Miniä loppui joistain kirjakaupoista ymmärrettävistä syistä) se oli toimitettu jälkikäteen. 

Hienoa työtä ja tästä on hyvä jatkaa (: