Haruki Murakami - Sputnik - rakastettuni

Vuorossa rästikirja numero kaksi! Tämänkin luin jo aikaisemmin, ja seuraavakin kirja on jo luettu, mutta ajattelin silti tästäkin jotain raapustaa. Olen jo pitkään halunnut tutustua paremmin japanilaiseen kirjallisuuteen, ja matkani alkoi nyt Murakamin maailmasta. Aikaisemmin olen jotain japanilaista lukenut, mutta tämä oli ensimmäinen tietoinen valinta. Kirja itsessään oli kyllä heräteostos, mutta eipä sitä ole tarvinnut katua! :D Tämän teoksen perusteella on suunnitelmissa varsin pian muuhunkin Murakamin tuotantoon tutustuminen.

Kirjan tarina on eräänlainen kolmiodraama, ilman sitä perinteistä draamaa. Eli periaatteessa vain kolmio? Kirjan kertojana toimiva opettaja K on rakastunut kirjailijaksi haluavaan ystäväänsä Sumireen. Heidän välinsä ovat hyvin omaperäiset, sillä vaikka Sumire ei vastaa K:n tunteisiin, hän soittelee tälle keskellä yötä ja kertoo tälle sekä murheet että kirjallisuusasiatkin. Hauskaa tästä teki se, että lukemisen aikana samaistuin erittäin vahvasti Sumireen, enkä voinut lakata ajattelemasta erästä ystävääni, jolle parin vuoden ajan soittelin aina öisin, kun kirjasta löytyi joku erityisiä tunteita herättävä kohta, joka oli vain aivan pakko jakaa jollekin. Puolustuiksekseni sanottakoon, että harvoin puheluni häntä herättivät! Sumire itse on vähän syrjääntynyt ja omaperäinen kirjallisuustyttönen, joka ei oikein sopeudu ympäröivään maailmaan. Totuttu rutiini kuitenkin muuttuu, kun kuvioihin ilmaantuu hieman vanhempi naishenkilö, Miu, joka kuvainnollisesti pyyhkäisee Sumirelta jalat alta.

Vaikka takakansi jo kertookin, mitä tuleman pitää, en minä aio sitä teille kertoa. Vaikka käännöskohta itsessään ei tulisikaan järkyttävänä yllätyksenä, toimii se mielestäni paremmin, kun siitä ei etukäteen tiedä. Ylipäätään voisin vähän vastustaa takakansitekstejä, jotka paljastavat kirjan loppupään tapahtumia etukäteen. Takakannen tarkoitushan on saada mahdollinen lukija kiinnostumaan tarinasta, ja ostamaan ja lukemaan se teos, ei tiivistää kokonaista kirjaa. Sen sanon kuitenkin, että jotain yllättävää tapahtuu, joka sitten antaa K:lle ja Miulle päänvaivaa ja matkustetaanpa yhdessä sen vaivan perässä jopa Kreikkaan saakka.

Tarina oli maaginen ja pidin valtavasti siitä, kuinka hahmojen välinen välittäminen hohkasi jokaisesta kappaleesta. Murakamin tyyli kirjoittaa on miellyttävä, vaikka sanoisinkin että etäisempi kuin mihin on länsimaalaisten dekkarien parissa tottunut. Hahmot ovat ihanan vahvoja persoonallisuuksia, joilla kaikillaan on oma tarinansa kerrottavanaan. Nautin teoksesta luvattoman paljon, ja suomennoksessakin on mielestäni tehty hyvää työtä, vaikka en alkuperäiseen valitettavasti voi verrata. Päätän tämänkertaisen puhetulvani teoksesta pomittuun lainaukseen, joka jostain syystä jäi mieleeni erittäin vahvasti. Merkkasinpas sen ylös myös pienen pieneen "hienot lainaukset" vihkoseeni, joka tosin on vielä kovin nuori.

"Ymmärrän kyllä, mitä tarkoitat suojattomalla. Joskus tunnen itseni niin - en tiedä - yksinäiseksi. On sellainen avuton tunne, joka seuraa, kun kaikki mihin on tottunut on reväisty pois. Niin kuin painovoima olisi hävinnyt ja minä olisin jäänyt ajelehtimaan ulkoavaruuteen ilman mitään tietoa siitä, mihin olen matkalla."

"Niin kuin pieni eksynyt Sputnik?"

Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Hetken on ollut blogitaukoa ilmasssa. Kirjojen lukemista en suinkaan ole lopettanut, vaan jotenkin niistä kirjoittaminen on tuntunut ylivoimaiselta. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että voisi jotain tekstiä saadakin aikaiseksi, vaikken silti ole varma, mitä tästä oikeastaan edes sanoisin. Tyynnyttelen itseni ajatuksella, että kirjoitan tätä itselleni, joten postauksellahan ei tarvitse edes olla sanomaa. Piristävä ajatus. Teos itsessään oli hyvin miellyttävää vaihtelua! Olen aikaisemmin lukenut Ishigurolta teoksen Ole luonani aina, ja vaikka siitä ei ole arvostelua täällä blogissa, voin sanoa pitäneeni siitä erittäin paljon. Jopa niin paljon, että harkitsen lukevani sen uudelleen lähiaikoina ja ostinpa sen hyvälle hippiystävälleni myös joululahjaksi!

Alkuun Ishiguron esikoisteos vaikutti vähän "turhalta". En oikein saanut ideasta otetta, enkä nähnyt siinä sitä paljon puhuttua sanomaa, jota itsekin postauksen alussa stressasin. Se ei kuitenkaan menoa haitannut, sillä kerronta on sujuvaa ja mukavaa, tapahtumat etenevät ja ilmapiiri pysyy mielenkiintoisena. Teos tapahtuu kahdessa eri ajassa, nykyajassa Etsuko asuu Englannissa ja hänen tyttärensä Keiko on juuri tappanut itsensä. Tämä tuo muistoja, joiden mukana palaillaan sitten Etsukon menneisyyteen ja Nagasakissa vietettyyn aikaan, sekä tutustutaan vanhaan ystävään Sachikoon ja hänen tyttäreensä Marikoon. Juttuja tapahtuu ja arkipäivien elämää seuraillaan. Koko ajan on kuitenkin selvää, että kaikki ei ole hyvin. Joku Sachikossa ja Marikossa häiritsee, ja muistuttaapa tarina paikoittain jopa kauhukirjaa! Sinne asti ei kuitenkaan ikinä päästä. Tarina loppuu samalla lailla kuin alkoikin, eli tyhjään.

Tästä luultavasti voisi herätä kysymys, miksi pidin tästä teoksesta niin paljon, mikäli se kertoo vain turhaa tarinaa ilman pointtia? Tarinan viehätys ei ole kerrottu tarina, vaan tässä näkyy selvemmin kuin koskaan rivien välistä lukemisen merkitys. Tarkkaavainen lukija löytää pieniä koukkoja, jotka tekevät tarinasta epäloogisen. Sachiko, Mariko ja Etsuko lähtevät yhdessä mukavalle matkalle, josta jää hyviä muistoja kerrottavaksi tuleville sukupolville. Kuitenkin Etsuko kertoo Nikille olleensa tällä matkalla kahden Keikon kanssa? Teoksen loistavuus piilee juuri noissa epäkohdissa ja niiden tulkitsemisessa, joista enemmän selittäminen luultavasti pilaisi niiden keksimisen riemun. Mikäli jotain kuitenkin jäi kiinnostamaan, esimerkiksi englannin kielisessä wikipediassa on aiheesta enemmänkin juttua!

Lopputiivistyksenä: nautin lukukokemuksestani hyvin paljon. Ahmin kirjan hetkessä, rakastuin kannen tuijotukseen ja jatkan tutustumista Ishiguroon! Ehkä nyt saan myös kirjoitettua toisestakin rästissä olevasta kirjasta...

Sophie Kinsella - Muistatko minut?

Kinsellan koluamista jatketaan, mutta näillä näkymin viimeistä kertaa suomeksi. Kysessä on tosiaan viimeinen näistä Sophie Kinsellan nimellä kirjoitetuista yksittäisistä teoksista, vaikkakin vuonna 2012 on tulossa uuttakin materiaalia. Hyvä niin, sillä jatkan lukemista kovin innoissani!

Mutta mennäänpä itse teokseen. Päähenkilönä ja kertojana toimii Lexi Smart, joka menettää viimeiset kolme vuotta elämästään onnettomuuden seurauksena. Hän hyppää kerta heitolla sinkkunaisesta avioon ja kuolleesta työpaikasta osaston johtoon. Ainoa vain, ettei hänellä ole aavistustakaan, miksi tai miten näin pääsi käymään. Ensin kaikki vaikuttaa täydelliseltä. Komea, mukava ja täydellinen aviomies, jolla riittää rahaa. Asunto on hieno ja valtava, mutta ei jotenkin tunnu oikealta. Pikku hiljaa kulissit katoavat, kun Lexi oppii asioita itsestään ja teoistaan viimeisen kolmen vuoden ajalta...

Jouduin tarkistamaan, milloin kyseinen teos on kirjoitettu, sillä jos minun pitäisi nyt sanoa mille kohdin Kinsellan uraa tämän sijoittaisin, vastaisin hetkeäkään epäröimättä, että teos olisi ensimmäinen lajiaan. Koko tarina on ennalta-arvattava ja jotenkin tylsähkö. Ensin kaikki on täydellistä kunnes kaikki romahtaa niskaan. Mikään ei ollutkaan niin kuin ensimmäisellä vilkaisulla näytti. Teoksessa tuntui olevan ainoastaan yksi uskottava hahmo, Lexin aviomiehen yrityksessä työskentelevä Jon. Olin erittäin pettynyt, odotin Kinsellalta niin paljon enemmän.

Kirja kuitenkin oli ihan viihdyttävä, ja parani valtavasti kun päähenkilö viimein vähän jälkeen 300 sivun onnistui kasvattamaan itselleen persoonallisuuden. Aikaisemmin tuntui, että hahmo olisi ollut tyhjä taulu, joka kirjailijalta vahingossa jäi maalaamatta. Näyttää kivan täydelliseltä ilman mitään sotkuja, mutta ei sano mitään eikä anna mitään itsestään. Muuta kuin tyhjyyttä siis. Sen jälkeen kuitenkin sekä hahmo että tapahtumat muuttuivat sellaiseksi, mitä olin kokonaisuudelta odottanut. Eniten kuitenkin häiritsi suomennos. En tiedä koskeeko tämä ongelma kaikkia painoksia, mutta ainakin tässä minun kovakantisessani suomennoksen laatu oli kerrassaan hirvittävä.Yhden neljäsosan luettuani onnistuin viimein jäljittämään sen suurimman synnin: hän sanat olivat korvattu sanalla se. Teen saman virheen päivittäin omassa puheessani, mutta jotenkin kirjallisuudesta sen saman havaitsemien oli järkytys. En vain voinut enää eläytyä tarinaan kuten aikaisemmin.

Suomennoksessa jatkuvasti käytetyt pulu ja rakas sanat jäivät mietityttämään. Mitä ne ovat olleet alkuperäisteoksessa? Mikäli joku tästä tietää, olisin hyvin kiitollinen kommentista! Tähän ne eivät kuitenkaan mielestäni kovin pätevästi istuneet ja jätti jälkeensä vain tunteen siitä, kuinka erilainen alkuperäisteos on? Olisinko kirjoittanut siitä yhtä negatiivisesti? Tästä innostuneena, seuraava Kinsellaa koskeva kirjoitus tulee käsittelemään teosta, joka on luettu suomen sijasta englanniksi. Kansio vertaillessa aluksi ihmettelin, että alkuperäinen kansi on paljon asiaan sopivampi ja jotenkin osuvampi. Nyt kuitenkin tätä kantta tarkastellessani huomaan senkin saavan täysin uudenlaisia merkityksiä ja asettelua, joten tästä sentään pisteet myös Suomelle!

Kaikenkaikkiaan tiivistäisin teoksen olevan ihan kiva ja viihdyttävä välipalalukeminen, jonka aikana ei tarvitse itse ajatella lainkaan. Sopinee esimerkiksi stressinpoistajaksi. Onneksi tämä ei ollut ensimmäinen lukemani Kinsella, silloin olisin lopettanut jo ennen kirjan päättymistä ja olisin tuskin koskaan palannut kyseisen kirjailijan tuotoksien pariin. Idea kuitenkin on loistava, mutta melko varmuudella väittäisin nauttivani siitä enemmän Jane Greenin kirjoittamana.

Cathy Glass - The Night the angels came

Vuosi 2012 pyörähtää leppoisasti käyntiin Cathy Glassin uusimman parissa, ja täytyy sanoa, että odotukset olivat aika korkealla! Kirjaa on kehuttu ja olipa se briteissä kuulemma myyntilistojen kärjessäkin hetken. (Tai näin ainakin kirjailija julistaa Facebookissa...) Olen aikaisemmin satuillut parista hänen kirjastaan ja tähän asti muistaakseni vain positiivista.

The Night the angels came kertoo pienen 8-vuotiaan Michaelin tarinaa. Hän menetti pienenä äitinsä, eikä muista tästä luonnollisesti mitään. Surullisempi juttu kuitenkin on, että hänen isänsä Patrick on sairastunut syöpään ja parannusta ei enää ole, joten ainoa tehtävissä oleva asia on pitkittää väistämätöntä. Yksinhuoltaja ei halua ainokaisensa jäävän tuuliajolle kun hänen aikansa koittaa vaan pyytää sosiaalipalveluilta apua, ja tämä tuo tarinaan mukaan Cathyn, joka tulevaisuudessa huolehtii Michaelista mikäli Patrick joutuu sairaalaan. Tätä ennen kuitenkin Cathyn ja Michaelin pitää tutustua, jotta tilanteen yllättäessä Michael ei joudu vieraaseen taloon vieraiden ihmisten keskelle. Prosessin aikana myös Cathy ja Patrick tutustuvat paremmin ja kiintyvät toisiinsa.

Yllättävin asia kirjassa lienee, että tässä tunnuttiin keskittyvän enemmänkin Cathyn ja Patrickin väliseen suhteeseen kuin mitä Michael käy läpi. Pojan ääni pääsi turhan vähän esille ja muista kirjoista poiketen niitä harvojakin kertoja analysoitiin harmittavan vähän. Lisäksi Cathyn omien lapsien, Adrianin ja Paulan, suhtautuminen kuolevaan perhetuttuun jäi harmillisen vähäiseksi. Olen aivan varma, että se vaikuttaa enemmän kuin kirjassa, mutta tässä sitä ei ainakaan päässyt näkemään. Asiaan voi toki vaikuttaa sekin, että tämä taitaa olla tositapahtumiin perustuva teos, jolloin Cathylla oli varmasti päänsä sisällä melkoinen kuhina omistakin ajatuksistaan.
Kuten luonani majaillut ystäväni varmasti huomasi, odottelin Patrickin kuolemaa melkoisella innolla (tämä ilmeni muun muassa usealla "NYT! Sen on pakko tapahtua NYT!" huudolla...), sillä tapahtumat tuntuivat vain pyörivän paikoillaan ja toistavan itseään jatkuvasti. Michael ja Patrick ovat molemmat vahvasti uskonnollisia, joka näkyi molempien käytöksessä jatkuvasti, mutta tätäkään ei tunnuttu käsiteltävän lainkaan, vaikka, uskokaa pois, tilaisuuksia oli kyllä enemmän kuin tarpeeksi!
Kirjassa oli erilainen tunnelma kuin aikaisemmissa lukemissani teoksissa (tai samaa genreä edustavissa kirjoissa), jonka viime sivuilla sain selitettyä itselleni. Se mikä tekee tästä erilaisen, on se, että vaikka vähän kaikki onkin huonosti, on tällä pojalla ympärillään pelkästään rakastavia ihmisiä. Koko kirjan läpi hän saa tukea kaikilta ja ensimmäistä kertaa tässä genressä ketään ei pahoinpidelty henkisesti tai fyysisesti, laiminlyöty, hyljeksitty tai mitään muutakaan vastaavaa. Kirjaimellisesti positiivista vaihtelua!

Vaikka tekstini antaa olettaa kirjan olevan täysi susi, ei asia ole lainkaan näin! Parempi kuin monet lukemani teokset ja kuten mainitsin, eroaa muista genrensä edustajista. Silti olin hieman pettynyt, vaikka lukemista en suinkaan kadu. Mikäli minun pitäisi juuri NYT valita yksi Cathy Glassin teoksista suomennettavaksi, olisi se edelleen joko Cut tai I miss mummy. Ja samoilla linjoilla jatkan tässäkin; mikäli aiot tähän kirjailijaan tutustua, kannattanee valita joku toinen teos ensimmäiseksi!

Kirjavaa vuotta 2012 kaikille! (: <3